Kyllä se tuntuu vähän pahalta. Se, että kotieläinten kohtalo on niin paljon ihmisten käsissä. Heillä ei paljoa ole valinnanvaraa. Ihmisellä itsellä uskomattoman paljon.
Eilen teimme reissun lääkärille. Olin päättänyt tehdä leikkauksen molemmille. Majurille, että hän pysyisi kotona paremmin. Ruusalle, koska en pystyisi hoitamaan kaikkia pentuja saatikka sitten niitä lopettamaan.
Sisaruksilla siis sama kohtalo.
Matka tuossa lainakorissa meni tosi hyvin. Yksi naukaisu kuului, kun tiellä oli töyssyjä. Eivät he huutaneet, kuten meidän vanhat kissat muinoin. Lääkärin tilatkaan eivät pelottaneet. Ruusa leikattiin ensin. Sillä aikaa tutkimme Marjurin kanssa vapaasti odotushuoneen. Sitten Majuri. Tuskin he nukutuspiikkiinkään reagoivat, pieni parkaisu vain.
Kotimatka oli helppo. Molemmat nukkuivat sikeitä unia ja jatkoivat sitä hetken kotonakin.
Ruusa-raukka ei voinut ymmärtää miksi kaikki tuntui niin hankalalta. Askel vaappui ja jotakin vaikeaa oli yllä.
Nurin hän kellahtikin. Koska leikkaus tyttökissoilla on pitempikestoinen, myös nukutuslääke vaikuttaa pitempään. Ja tällainen on tilanne. Majuri kiirehti katsomaan siskoansa ja suorastaan kurahteli. Hän ei ymmärtänyt mitä on tapahtunut. Nuuhki ja kierteli, eikä Ruusa osannut vastata hänen huoleensa.
Ei tuossa kyllä lääkärisedän kaunis rusettikaan oikein hyvältä tunnu! Olo oli kamala!
Kun Ruusa vihdoin jaksoi ruokakupille, hän huomasi hankaluutensa. Mikä ihme oli tiellä ja kolahteli ruokakuppiin? Mikä ihme esti häntä liikkumasta? Ruusasta tuntui kuin hän olisi koko maailman murjoma.
Miten ihmeessä tästä kaikesta selvitään? Kerron lisää seuraavassa blogissa.
Älä välitä Ruusa, on ne muutkin kissat kärsineet ja nämäkin varmaan.
Myötätuntoa kisuille. Aikuistuminen vaatii veronsa mutta leikkausten myötä on tiedossa mukava ja turvallinen elämä, toivottavasti.
VastaaPoistaKaikkea hyvää kisuille :)