sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Ruusa muistaa Majurin metkut!

Muistan kun meillä oli Janne ja Iita, sisaruskissat, jotka elivät tässä ritirinnan jopa kaksikymmenvuotiaaksi. Silloin ei ollut liikkeellä niin paljon petoja kuin nyt. Mutta he ottivat toisistaan oppia, tekivät asioita samalla tavoin, kulkivat hiirijahtiinkin peräkanaa, tietenkin Janne Iitan perässä. Ja myöhemmin perheeseen tullut Eemeli- kissakin opetettiin talon tavoille. 

Samoin ovat toimineet nämä uudetkin sisarukset, Ruusa ja Majuri. Nyt kun ei Majuria enää ole, muistaa Ruusa Majurin metkut. 
1. Että pitää käydä ensin ovellä härnäyksellä, että emäntä nousee ylös ja sitten vasta ruokakupille.
2. Että pitää istua toljottaa emännän edessä, kun se syö jotakin hyvän hajusta. Ja kas kummaa, siinä kelpaa nirsolle Ruusalle jopa oudompikin asia. Jos laitan lautaselle, ei hän syö sitä.


Tämä seuraaava tapa on sitten ihan Ruusan oma. Hän ilahtui jälleen auringosta terassilla. Ja onhan se lämmittänytkin muutaman päivän. Kissa makaa aurinkoisella tyynyllä ja kerää D-vitamiinia. Kyllä kissat tietävät!

Mutta kun se ruokakin pitää nyt viedä ulos. Ei syö sitä tuvassa, menee edestakaisin terassin ovea ja ruokakupin väliä, jotta eikö se tyhmä ihminen ymmärrä! Ruoka maistuu ulkona paljon paremmalta.
Ja sitten minun pitäisi istua siinä vieressä! Silloin kissan onni saa täyttymyksen. Vielä jos otan sen syliin, niin voi sitä elämän hyvyyttä!

Maha täysi, emännän syli ja aurinko! Ei kissa muuta tarvitse!

Ruusa toivottaa hyvää kevättä ja auringonlämpöä!

tiistai 4. helmikuuta 2020

Ruusa, miksi alavatsasi on noin paljas?

Jo pari vuott sitten huomasin, että Ruusa-kissan alavatsa oli kummallisella tavalla vähäkarvainen.
Olen seurannut häntä, enkä ole koskaan nähnyt hänen näykkivän karvoja siitä. Aloin epäillä. Jos se on aina ollut tuollainen? En vain ole huomannut.

Paikassa ei näy mitään ihottumaa, ei mitään epätervettä, pienet tisut vain.

Tosin otin selvää tuollaisesta netistä. Siellä selvisi kaikenlaista, jopa sellaistakin, että Ruusalla on jonkinlainen stressi.

Tuliko Ruusalla ikävä Majuria? Vai kärsiikö Ruusa siitä, että ei voi tulla äidiksi?
Kallistuisin tuon viimeisen puolelle. Ruusa, jonka luonteessa on hoitaminen, kärsii lapsettomuudesta.

En kuitenkaan ole huomannut hänessä mitään hermostuneisuutta. Hän on aina yhtä hellä, yhtä huomaavainen, yhtä leikkisä, yhtä valpas, varovainen ja terävä. Ehkä ulosmeno on vähän muuttunut Majurin katoamisen jälkeen. Hän katselee hyvin tarkasti ympäristöä, ennen kuin menee terassilta kauemmas, sittenkin seinänvieriä pitkin. Ja vilkkaasti juoksee navetan vintille tai muihin rakennuksiin vahtimaan hiiriä. Hän on oppinut varovaiseksi.

Yritän kysyä siitä Ruusalta itseltä:
- Mistä johtuu tuo paljas paikka alavatsassa? 


- No taasko? Eikö minulla olekaan maailman kaunein vatsa? Ainahan tämä tällainen. Ei siinä mitään vikaa ole. Tai ainakaan sellaista, jonka minä ymmärtäisin, sanoo Ruusa.
- Kärsitkö sinä jostakin?


- No tiedäthän sinä, mitä teit minulle. Menetin äitiyden onnen! Sinä tiedät miksi. Mutta annan sinulle anteeksi. Voinhan hoitaa sinua ja sinä minua, sanoo Ruusa rauhallisesti.

Vai onko sittenkin Ruusan katseessa jotakin syyttävää?

lauantai 26. lokakuuta 2019

Ruusa-kissalla on astma!


Kissojen elämä on tullut vaikeammaksi luonani. Jotenkin olen tuudittautunut siihen, että kissat hoitavat itse itsensä ja oppivat pärjäämään omillaan. Oppivat varomaan vaaroja, villieläimiä, autoja ja muita vaaroja. Kissani kun ovat vapaana liikkuvia. Niin kauan kuin olen tässä  Linnapellossa asunut, nyt jo 38 vuotta, ovat kissat olleet talon tärkeitä "työntekijöitä" ihmisten rinnalla. He ovat pitäneet myyrät ja hiiret kurissa, vahtineet taloa, hoitaneet minua, luoneet kodin tunnelmaa, rakastaneet tätä lähiympäristöä ja ovat varmasti olleet onnellisia. 

Vanhat kissamme; Iita, Janne ja Eemeli elivät tässä lähelle 20 vuotta, Iita ylikin. Nyt menetin Majurin 7-vuotiaana. Olen melko varma, että lähistöllä kierrellyt  maakotka sen sieppasi kynsiinsä. Majurista ei ole näkynyt jälkeäkään sen aamun jälkeen viime maaliskuussa kun sitä etsin. Koska lunta oli satanut yöllä, olisin löytänyt petojen jälkiä. 

Ruusa on tullut hyvin toimeen yksinkin. Hän on itsenäinen ja rohkea kissa, hyvin valpas ja varovainen, toimissaan sukkela. 

Jo vuoden ajan olen seurannut häntä, kun hän jalkopäissäni on nukkunut. Kehrätessään hän alkaa yhtäkkiä kakomaan, ei niinkuin oksentaessaan, mitä en ole nähnyt hänen tekevän. Se on aivan kuin yskimistä. Se on kuitenkin aina mennyt ohi. Viime kesänä huomasin, että hän saa ihmeellisiä hengenahdistuksia, on paikoillaan huohottavassa asennossa. 

Niinpä vein hänet eläinlääkärille. Lääkäri totesi, että Ruusa kärsii astmasta. Hän tarjosi kokeeksi kortisonia. Huomasin, että oireita ei enää tämän lääkityksen jälkeen ollut. Kortisonia vähennettiin pikkuhiljaa ja nykyään annan hänelle vain puolikkaan pienestä tapletista (Prednicortone ve 5mg).
Tiedän, että kortisoni vaurioittaa luustoa ennen pitkään, mutta en halua Ruusan tuupertuvan hengenahditukseen. En halua luopua hänestä. On hän niin ihana kissa!

Mistä tulee astma? Luin, että jopa multa tai vanhat rakennukset voivat sen aiheuttaa. Ruusan mielipaikkoja onkin talon alusta, jonne hän tuuletusaukosta pääsee, ja kaikki pihan ulkorakennukset kellaria myöten. Liika on liikaa, maahomeessakin. 

Toivon, että Ruusa on kanssani vielä pitkään! On hän ollut nyt väsyneempi tuon lääkekuurin ansiosta ehkä, mutta syö hyvin, viihtyy osan ajasta ulkona ja leikkiikin riemullisesti.

tiistai 21. toukokuuta 2019

Leiki kanssani emäntä!

Kissa on prinsessa, minä hovineiti!

Näinhän se menee. Olen auliisti tehnyt aina kaiken sen, mitä kissani ovat pyytäneet, nyt tottelen vain Ruusaa. Mutta siinä meillä vasta prinsessa! 

Hän on tullut nirsoksi. Ei tahdo kaikki kissanruoka kelvata, ei ainakaan naudanliha, olen oppinut. Vien sellaiset pussit naapurin koirille. Ruusa vilauttaa käpälällään sitä heristäen ja haluaa ulos korvat luimussa, kun pauhaan sen nirsoutta. Pian hän ilmestyy pellolta mehevä myyrä hampaissaan. Siinä Ruusan herkut!

Mutta en aina tottele sitä, kun Ruusa on jo mennyt petiäni lämmittämään ja minua odottamaan. Se tepsuttaa portaat alas ja katsoo minua ihmetellen: - Nau! Etkö jo tule nukkumaan.
- Kuule, en ihan vielä. On tässä jutut pahasti kesken, sanon. 
Ruusa sipsuttaa takaisin portaat ylös. Nukkumisen sentään määrää emäntä itse.

Ruusa on myös hyvin määräileva leikkimisen suhteen. Hänellä on tietty katse ja tietty ääni, kun hän tahtoo, että leikittäisin häntä. Serkkutyttöni on tuonut mitä koukuttavimpia leikkivälineitä höyhensulkiin asti. Tartun yhteen sellaiseen ja "kurnnn" sitten mennään pitkin sohvia ja lattioita. Kyllä kissa voi ollakin sukkela!

Nyt kun olen tehnyt tuolla pihalla pajutöitä, Ruusa on seuranani, kuten muutenkin siellä ollessani. Vähän olen pelännyt, ettei rautalangan pätkä osu sitä silmiin, kun silläkin leikkii, mutta ne pajunoksat ovat mieluisia. Hän istuu vieressäni ja odottaa, katsoo minua välillä ja naukaisee haastavasti. 


mutta etkö jo voisi leikittää minua?

Odotan... kyllähän tässäkin on narunpätkä!



Vihdoinkin!

Ja voi sitä riemua, kun tartun pajunvitsaan! Hän kurnahtelee riemuissaan ja juoksee salamanan, ei päästä pajunoksan päätä karkuun. Sitten mennä vilistetään ja pyöritään pitkin pihaa. Eikä sellaisesta menosta ehdi kuvia ottamaan. Huh, en jaksa kovin pitkään. 

Sitten taas levähdellään ja jatketaan omia töitä. Ruusa nautiskelee. 

lauantai 4. toukokuuta 2019

Ruusa-kissan uhkat!

Näin tässä kävi, että Majuria ei enää näkynyt, ei kuulunut, ei jälkeäkään. Meidän on pitänyt tottua Ruusa-kissan kanssa elämään ilman häntä.

Alueen yläpuolella on kaarrellut ilmavirroissa usein maakotka saalista tähyillen ja huuhkaja huhuillut lähimetsissä. Heilläkin on nälkä. Myyrät ovat vähissä, samoin jänikset. Tuntuu, että kaikki eläimet ovat nykyään kovin nälkäisiä. Linnutkin. Susia ja ilveksiä on kylällä kulkenut, vaikka tässä lähistöllä en ole jälkiä nähnyt. Jänikset kai tietävät, että Majuri ei ole heidän vaaransa enää, joten ovat käyneet hangilla tutkimassa pihapiiriä. Onneksi suojasin omenapuun rungot.

En voi kuitenkaan varjella Ruusaa noilta uhkilta, koska hän on jo 7 vuotta tottunut kulkemaan vapaasti ulkona ja nytkin haalannut meheviä myyriä tuolta pellolta. Täytyy vain luottaa häneen, että hän on valpas ja varovainen, enemmän kuin Majuri, joka oli olevinaan jo liiankin paljon macho, jota muut pelkäävät. 

Tänä aamuna tässä kävi naapurin rouva kertomassa, että juuri kun hän nosti ikkunan kaihtimen, hän sattui näkemään, kun kanahaukka jahtasi Ruusaa. Ruusa kuitenkin livahti matalana elosuojan alle matalasta oven raosta. Ilmankos hän kotiin tullessa kaipasi syliäni ja asiaa oli kovasti.

Talvella Majurin katoamisen jälkeen Ruusa olikin hyvin varovainen, ei paljoa ulos mennyt. Mitä lie joutui näkemään! Mutta kevään lämmön tullessa hän jo ulotti tutkimusmatkojaan läheiselle pellolle. Onneksi Ruusalla on hyvä värisuoja ja tuo valppaus.





Ruusasta on tullutkin ihan sylikissa. Häntä pitää rapsutella, silitellä ja harjalla kevyesti harjata. Kevään pakkasyöt hän on kiltisti viettänyt yöt jalkopäissäni, mutta nykyään haluaa jo puoli viiden aikaan aamulla ulos. Kun terassilla lämmittää aurinko, olemme siinä istuneet päivisin yhdessä. Ja sitähän tuo ystäväni toivookin. Minun pitäisi pihallakin kulkea hänen kanssaan. Olen oppinut ymmärtämään hänen anovat katseensa: Tule sinäkin kanssani ulos. Usein olen mennytkin.


Uskon, että Ruusa tietää vaarat tuolla ulkona ja oppii olemaan varovainen. Tässä pihapiirissä kuin myös naapurissa on kymmeniä piilopaikkoja mihin voi livahtaa.

perjantai 8. helmikuuta 2019

Majuri-kissani on kadonnut!

Minulla on päiväkirjassani merkintä tammikuun 6. päivän sunnuntaina näin: päästin Majurin ja Ruusan ulos kello 5.00 aamuyöstä. Ruusa oli aamulla oven takana, mutta ei Majuri, joka siihen tavallisesti ensimmäisenä ryntää isolla miehekkäällä äänellä "khröö-höm".

Silloin oli vielä lämmintä. Mutta heti kuljin kaikki ulkorakennukset pihallani, jos Majuri olisi jäänyt jumiin johonkin. Samoin kuljin kaikki naapurini ja hekin tarkastivat rakennukset läpi. Naapurit kertoivat, että Majuri on alkanut kävelemään keskellä tietä ja kulkee aika kauaskin. Reviiri oli laajentunut.

Samoin kuljin muutaman päivän ajan seuraamassa löytyykö talon ympäriltä petojen jälkiä. Ei löytynyt. Ilmoitin kylän yhtieseen sähköpostiin hänen katoamisensa. Ja soitin kaupungin löytöeläinkotiin ja jätin sinne tietoni.

Suuressa toivossa olen vieläkin häntä kutsunut ja seurannut jälkiä kotini ympärillä. Yli kuukausi on jo siitä, kun hän katosi. Jänisten jälkiä löytyy nyt pitkin pihaa, eli ne tietävät, että tämä peloittavan iso musta kissa ei enää vartioi pihamaata.

Mutta kaikki kissaihmiset, ystävät, tietävät, miten se suru tuntuu. Olen nähnyt monena yönä untakin hänestä. Naapurit kertoivat havainnoista huuhkajasta (se on tosin asustellut lähettyvillä jo kymmeniä vuosia) ja kotka, jonka he ovat nähneet liitelevät silloin tällöin yläilmoissa. Sekin asuu lähellä olevissa korpimetsissä. Olisiko valkoisella kyläraitilla kävelevä musta iso kissa joutunut jomman kumman kynsiin? Kun ei ilves- tai susihavaintojakaan ole lähettyvillä nyt todettu.

Seitsemän ihanaa vuotta Majuri ehti minun kainaloani lämmittää ja siinä hyrrätä, kulkea kanssani ruusutarhassa ja istuskella puutarhatuolini vieressä. Majuri oli hyvin onnellinen kissa. Hän sai tehdä mitä halusi ja minä palvelin häntä. Majuri oli hyvin rakastettava kissa. Lapset saivat retuuttaa häntä miten vain sylissään. Hän ei koskaan purrut tai kynsinyt. Hän ei koskaan sotkenut paikkoja, mitä nyt pienenä hyppiessään pari kukkaruukkua pudotti.

Naapurit eivät tosin tykänneet Majurista. Hän kun tarkisti heidänkin lintulaudat, ulkorakennukset ja ympäristön pyyntivietissään. Mutta he ymmärsivät kuitenkin kissan luonteen ja sietivät sitä joten kuten, onhan heilläkin kissoja aina ollut. Yhdessä pihassa tosin oli rakennettu verkkoaitaus linnunsyöttöpaikan ympärille.

En usko, että Majuri olisi lähtenyt kulkemaankaan juuri kovimpien pakkasten aikana, kuten jotkut ystäväni ovat minua lohdutelleet.

Laitan tähän kuvakavalkadin hänen upeasta ilmestyksestään.

Viimeinen kuva Majurista, mitä hän miettii?

Sisarukset ennen joulua! Majuri takana.

Tällaisessa laatikossa kissani tulivat Linnapeltoon.

Tällaiseen peittelyynkin pitää tyytyä.

Puutarhani hyvä vahti!



Minun suuri hoitajani, kun olin sairas.

Minne on matkasi Majuri?


keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Ruusa maitotyttö!

Ruusa ja Majuri, sisaruksia, ovat syntyneet navetassa. Ja sieltä minä ne noukin, olivat viimeiset, jotka olivat jääneet pentueesta. Ne parhaat!

Navetassa he olivat tottuneet juomaan lehmän tuoretta maitoa. Sain mukaanikin yhden litran, jotta kissoilla on jotakin kotoista uudessa paikassa. 

Sitten mietin, että mistä saan samanmoista maitoa. Kunnes huomasin, että markettien hyllyille oli ilmestynyt Vanhan ajan punaista maitoa. Kokeilin sitä. Ja sekin maistui pikkukissoilleni.

Mutta auta armias, jos sitä maitoa ei ollut ja annoin heille sinistä maitoa. Se oli kurakakkaa sen jälkeen! Tulin siihen tulokseen, että jos kissoille on hyvää tuo Vanhan ajan maito, on se minullekin laktoosihäiriöisenä. Ja niin olikin.

Siispä olen huomannut, että varsinkin Ruusa katsoa tikottaa minua erityisen rukoilevasti kissanruoka-annoksensa jälkeen. Jotakin vielä? Juu, maitoa, pliis!

Nyt olen Ruusan ilmeestä jo oppinut, mitä se tarkoittaa. Kun maito on jääkaapissa, minua hirvittää sen kylmyys, joten kiehautan pikkuisen kuumaa vettä, jota sekoitan siihen. Näin saan sitä vähän laihemmaksikin. Kissat hyväksyvät sen.

Ja vaikka yleensä kielletään maidon antaminen kissoille, minä annan, en joka päivä kuitenkaan. Silloin tällöin. Kissani ovat navetasta kotoisin. Ja kun he juoksevat pitkin pihamaatani vahtimassa, ettei myyriä tänne pääse, niin he kestävät maidon rasvatkin.

Nytkin laitoin pöydälle maidon odottamaan veden kuumenemista vedenkeittimessä. Ja huomasin, että Ruusa oli tullut pöydän ääreen ihmettelemään, mitä se hänen kuppinsa pöydällä tekee. Eikä hän voinut vastustaa kiusausta. 

Ruusa on todella Ruusa maitotyttö!

Miksi emäntä laittoi tuon kuppini ihmisen pöydälle?

Kai hän opettaa minua ihmisen tavoille?