keskiviikko 27. lokakuuta 2021

Lissu-kissan tarina

Tämä tärina on pitkä ja monisäikeinen, niin värikäs kuin vain kissankin elämä voi olla. Huomaa, tämä tarina ei lopu surullisesti kuitenkaan.

Yksinäinen mies halusi kaverin ja otti kissan kotiinsa. Se oli mustavalkoinen tyttökissa ja sai nimekseen Lissu. Ehkä mies oli paljon poissa kotoa tai muuta hankalaa, mutta kissasta tuli vähän puolivilli ja kun mies sai sen kiinni, hän vei sen uuteen kotiin.

Tämä koti on siskoni kotikylällä. Ja siskoni tätä värikästä tarinaa minulle kertoikin. 

Lissun uudessa kodissa oli muitakin eläimiä, kissojakin useampia, eikä puolivilli Lissu sinne kotiutunut. Lissua pidettiin sisällä ja yritettiin kesyttää. Pahaksi onneksi talossa oli kissa, joka ei hyväksynyt Lissua ollenkaan ja he tappelivat tuon tuosta. Arvaatte, että ei Lissu sellaisessa paikassa viihtynyt, vaan karkasi ulos maailmalle ensimmäisen tilaisuuden tullen. 

Lissua yritettiin jäljestää ja löytää, mutta puoleen vuoteen hänestä ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Onneksi Lissu lähti matkoilleen kevättalvesta, joten hänen toivottiin selviytyvän. 

----

Siskoni naapurissa on myös kissa, joka oli vasta synnyttänyt pentuja ja niitä käytiin ihailemassa. 

Kesällä siskoni mies kuuli kummaa ääntä elosuojassa kulkiessaan. Siskokin kävi sitä kuulemassa, mutta ei kuullut mitään, joten he yhdessä arvelivat, että se oli ollut joku pöllö.

Seuraavana päivänä siskonikin kuuli elosuojassa ollessaan tuon äänen. Se kuulosti ihan kissan ääneltä. Se oli surkea ja valittava. Siskoni haki hanskat ja taskulampun ja kiipesi ylävintille kulkien ääntä kohden. Äänen aiheuttaja löytyi! Siellä vintillä oli väliseinä, johon oli tungettu sahanpuruja, joka vuosien myötä oli sitten laskeutunut alemmas. Siellä seinien välissä naukui pieni onneton harmaa kissanpentu. Siskon mies oli tuonut pienen laatikon, johon pentu nyt pelastettiin kolostansa. Siskoni tuumi, että se oli muutaman viikon vanha, koska silmät olivat jo auki.

Ihmeissään etsittiin jos vintiltä löytyisi lisää kissanpentuja. Jos joku kissa oli ne synnyttänyt sinne. Mutta mitään muuta ei löytynyt eikä kuulunut. Tällainen pieni raukka oli kuitenkin pelastettu.


Mitä tehdä? Yksinäinen kissanpentu? Siskoni miehensä kanssa päätti viedä kissanpennun naapuriin. Siellähän emäkissa oli vasta synnyttänyt pentuja. Naapurin isäntä tuli pihalle ihmetellen katsomaan, että kun tullaan oikein autolla tuollaista pientä matkaa. - Meillä on ongelma, sisko sanoi ja pyysi miestä katsomaan takakonttiin, jossa oli laatikko ja siellä hennosti itkevä kissanpentu. Vinttitarina kerrottiin hänelle. - Kas kummaa, samanlainen kuin meidän kissalla yksi pentu. Mutta miten ihmeessä se sinne vintille olisi voinut joutua? Käynpä katsomassa, jos neljästä pennusta uupuisi yksi. 

Emon huomasta löytyivät kaikki neljä pentua. Siis kyseessä ei ollut tämän emon pentu. Uusi pentu kannettiin kuitenkin sisälle ja asetettiin uuden emon viereen. Se alkoi heti nuolemaan uutta tulokasta. Pentukin löysi pian uuden emän nisän ja imi ahneesti. Uusi tulokas oli hyväksytty. Myöhemmin sisko kuuli, että pennut leikkivät hyvin yhdessä ja että uusi pentu oli hyvin vahvistunut. 


----

Tarina ei lopu vielä tähän. Meni muutama päivä, kun sisko katsoi keittiön ikkunasta ulos. Hän näki mustavalkoisen kissan saman näköisen pennun kanssa. Kun sisko lähti kuvaamaan niitä, pentu livahti heti piiloon. 

Meinattiin, että kyllä tuo oli toinen emä, joka niitä pentuja oli synnyttänyt 



Kylän ryhmäpostiin tehtiin kysely tuollaisesta kissasta ja lähetettiin kuva. Ei tulosta. Pian siskoni näki kiikarilla tarkkaillen pihalla toisenkin pennun, harmaanvalkoisen, vähän pörröisemmän ja hyväkuntoisen oloisen. 

Laitettiin uudelleen tietoa kissoista. Nyt soitti eräs mies kertoen, että heillä oli tuon värinen kissa, joka katosi puoli vuotta sitten. Hän toi paikalle loukun, johon sitten tämä harmaa pentu saatiin pyydystettyä. Ei muita. Ajan myötä huomattiin, että emäkissa eikä toinen pentu mennyt loukkuun, vaikka sitä kuinka koetettiin. Taisi olla viisas kissa. Täytyy olla tosi viisas, että se on säilynyt hengissä luonnossa yksin ollessaan. Paikkakunnalla on paljon ilveksiä, susia ja petolintuja.

Harmaa kissanpentu vietiin tämän miehen kotiin ja kuuleman mukaan siitä on tullut kesy, mukava ja voimakas kissa. Sen ilmahyppyjä ja kiipeämistä ihaillaan.

----

Mutta mitä tehdä Lissulle, joksi tämä elosuojan ympärillä liikuskeleva kissa oli todettu? Lissa ei antanut lähestyä, livahti heti piiloon, kun siskoni sitä lähestyi. Huomattiin, että se liikkui usein elosuojan vinttikerroksessa. Eläinystävälliset siskoni ja hänen miehensä tekivätkin sitten aika paljon töitä, että kissalla olisi hyvä olla.

He ilmoittivat kissoista löytöeläinkotiinkin, mutta siellä ei ollut tilaa ottaa kissoja vastaan.

Ei auttanut muu kuin tehdä itse jotakin kissan hyväksi. He veivät niille ruokaa tiettyyn paikkaan ja huomasivat, että ruoka oli aina kadonnut. Samalle paikalle he veivät vanhan koirankopin, jonka vuorasivat styroxilla. Sisälle laitettiin myös villainen huopa, joka tuoksui siskoni kodille. Tämä siksi, että toivottiin kissojen kesyyntymistä. He innostuivat hankkimaan siihen myös kameran, jotta voisivat sisällä seurata kissojen tuloja ja menoja. Lissu itse oli tutkinut koirankopin, mutta ei vielä asettunut sinne nukkumaan.

Mutta mustavalkoista kissanpentua he eivät nähneet sen koommin. Nähtävästi se oli joutunut jonkin pedon tai linnun hampaisiin. Sitä surettiin.

Kameraan sai myös äänen, jonka kautta siskoni ja hänen miehensä saattoivat jutella kissalle. Tämäkin siksi, että jos kissa kesyyntyisi ja he voisivat viedä sen takaisin vanhaan kotiinsa, jossa tämä yksi pentukin olisi. 

----

Tarinan jatkoa emme vielä tiedä. Lissu ei näytä vielä kesyyntymisen merkkejä. Siskoni miettiikin, miten saada lämmitystä sinne vintille, kun pakkaset tulevat. Lissun elämä yritetään tehdä mukavemmaksi. Kuitenkaan he eivät aio ottaa kissaa omakseen. Kun siskoni lapset asuvat ympäri maailmaa, matkustamista tarvitaan useinkin ja kissa jouduttaisiin jättämään yksin. 

Tätä tarinaa kuunnellessani sanoinkin siskolle, että kyllä kissa kiitokseksi pitää puutarhasta myyrät ja hiiret poissa. Emäkissat ovat hyviä pyytäjiä. Ja tuollainen viisas kissa pärjää kyllä elosuojankin tiloissa. Lissulla on kuulemma ihan omat kulkukolot, joista se pääsee sisään, ylös vinttikerrokseen ja alas kellarikerrokseen. 

On siinä itsenäinen, vapaa Lissu, joka asustaa kolmikerroksista isoa rakennusta! Ja jota palvellaan kuin kuningatarta aina valmiilla ruoalla! Mikäs siinä ollessa! Kiitos siskolle tarinasta ja kissasta välittämisestä!

Ehkä kuulemme joskus lisää Lissun elämästä....



tiistai 26. lokakuuta 2021

Ruusa puolusti kotiaan!

 Ruusa on asustanut tässä talossa ja tällä pihamaalla pian 10 vuotta. Se on hänen reviiriään. Sen opimme, kun saimme vieraita; hyvän ystäväni ja hänen kissansa Williamin.


Eikä Ruusa oikein ystävällinen ollut! Valitettavasti vierailu oli sellainen, etten kuvia ehtinyt ottaa.

Ystäväni hyvää hyvyyttään ja kauniiden odotusten kera tuli kissoineen kylään. Ajateltiin, että Ruusa saa ystävän kauniista William-kissasta. 

Mutta auta armias! Oikeastaan nyt emäntä ja vieras tekivät pahan virheen. Minäpä kerron.

Nimittäin Ruusa oli omilla teillään ulkona, kun William tuotiin sisään. Williamilla oli hyvinkin mielenkiintoista tulla uuteen paikkaan ja saada haistella ja tutkia ympäristöään. Minäkin tein tuttavuutta tämän komean pojan kanssa ja sain jo silittääkin. 

Sitten koputti Ruusa tassullaan terassin ovea. Päästin hänet sisään. 

Kyllähän siinä ensin kummasteltiin ja ihmeteltiin toisiaan; Kaikki näytti ensin toimivan hyvin. Mutta Ruusa köyristikin selkänsä ja häntä oli pörhöllään. Murisivat toisillensa. William karkasi piiloon toisen huoneen sängyn alle. Ja Ruusa perässä. Kun William ei löytänyt sieltä turvaa, hän säntäsi takaisin olohuoneeseen etsimään turvaa. Ja Ruusa vihaisena perässä. Siis tappeluhan siitä syntyi. Hädissämme yritimme ottaa niitä erilleen, ja ystäväni saikin napattua kissansa turvaan. Siinä tilanteessa hän sai Williamilta pelkoraapauksen käteensä. 

Minä löin ensimmäistä kertaa Ruusaa ja tempasin hänet syliini ja lukitsin toiseen huoneeseen. William vietiin kulmakamariin, jossa hän heti luikki sängyn alle. 

Minä kävin jututtaan Ruusaa. Hänkin sängyn alla. Ei enää vihaisena kuitenkaan. Nähtävästi vähän hämillään. 

Ystäväni käsi laastaroitiin. Se ei ollut paha. Mutta vaikeaksi tilanne koitui kulmakamarissa, kun emme saaneet Williamia sängyn alta esiin. Hän mourusi ja sähisi, jopa ulisi ja huusi. Ystäväni oli aivan lohduton. Meidän kissoista ei tullut ystäviä. Ja onkohan William ihan haavoittunut? Pitääkö lähteä viemään lääkäriin? Mutta miten? Ystäväni totesi, ettei hän ole koskaan nähnyt Williamia tuollaisena. Kummallakin oli hätä.

Sain tyynnyteltyä Ruusan, eikä hän koommin minulle ollut vihainen. Annoin hänelle ruokaa, jonka hän söi samalla silmäillen ympärillensä. Lohdutin häntä, että William ei enää häiritse häntä. 

Ei se ollut kissojen vika! SYY OLI MEIDÄN IHMISTEN, sillä emme hoksanneet, että Ruusa on tämän talon kissaemäntä ja William vieras. Heidän olisi pitänyt saada tavata toisiaan toisin päin. Ei niin, että William oli sisällä ja Ruusa tuli ulkoa. Hän raukka luuli, että toinen kissa oli vallannut hänen paikkansa. Se olisi pitänyt olla toisin päin. Niin, että Ruusa olisi ollut sisällä ja William olisi tullut ulkoa kuin vieras ikään.

Eihän Ruusa ole ollut vihainen vieraille koirillekaan, kun ovat tulleet ulkoa sisään. Ruusa on ollut ystävällinen ja utelias, mutta ei ole päästänyt koiraa ihan nokkaansa nuuskimaan. 

William-raukka oli pari tuntia sängyn alla, ennen kuin saimme sen sieltä esiin. Ystäväni tarkasteli onko tullut vahinkoa, mutta sellaista ei ollut. Mutta auta armias, kun minä menin tervehtimään Williamia! Hän sähisi minulle. Olin siis hänelle yhtä paha kuin Ruusa. 

Loppujen lopuksi emme päästäneet Williamia enää sieltä huoneesta pois. Siellä hän nukkui emäntänsäkin kanssa hyvin yön, kun taas Ruusa nukkui minun jalkopäässäni. Seuraavana aamuna minäkin saatoin jo silittää Williamia, kun rauhallisesti juttelin, Ei hän enää ollut minulle vihainen, 

Vähän meitä kaikkia suretti se, että kun me ihmiset olemme niin hyviä ystäviä, niin kissoistamme ei tullut ystäviä. Nyyh!



Komea William lähetti kuvansa ja kertoi, ettei ikinä enää halua nähdä Ruusaa! Surku...

sunnuntai 26. syyskuuta 2021

Ruusa-kissan kesä 2021

Kiitän jälleen kissaystävääni Ruusaa kesästä! Niin upea kaveri hän jälleen oli!

Hän kulki aina mukanani aamukatselmuksessani puutarhassa. Yhä vielä.

Hän vahtii yöt pihaa ja pitää myyrät kurissa. Eikä lähde kauemmaksi pihaa, paitsi naapurin navettarakennuksen hän käy tutkimassa. 

Aurinkoisina aamuina hän odottaa, että tulen aamupalalle hänen kanssaan terassille ja tuon hänellekin.

Sateisina öinä hän haluaa sänkyni jalkopäähän nukkumaan, mutta joskus hänelle tekee  vaikeuksia tietää, missä minä nukun, kun vaihtelen nukkumapaikkahuonetta.

Hän haluaa välillä hoivaa ja kysyy pääseekö syliin. Ulkonakin hänet pitää välillä ottaa olkapäälle, jossa hän kehräten nokkii olkaani kuonollaan. 

Hän on ollut aika terve, huomioon ottaen hänen astmansa. Yhden kerran hän sai hengitysvaikeuksia ja jonkun verran yskinyt. Olin harventanut liikaa hänen lääkitystään.

Ja kesä oli taas niin mukava kaikkien kahvilavieraitten ja kesävieraitten kanssa. 


 

 



Ensin tarkastellaan ympäristö. Ja sitten mennään! Tervetuloa kaunis syksy!


keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Koronavuoden 2021 uskollinen kaverini Ruusu!

Kuinka tärkeä onkaan kissa minulle ollut tässä talossa näinä 8 vuotena! 

Ensinnäkin puutarhani voisi vilistä myyriä, talo hiiriä, kuten se joskus on tehnyt ilman kissoja. Nyt ei vilise, ei talossa eikä puutarhassa. Ruusa tekee päivittäin kaksi kierrosta tarkkaillen ympäristöä samalla, kun käy asioillaan.

Toiseksi, hän on kodin tunnelman luoja. Joskus illalla ja päivälläkin mietin, jos hän jäi ulos. Saan kulkea läpi joka paikan häntä etsien. Joskus löydän hänet jostakin uudesta paikasta nukkumasta, vaikka yleensä hän nukkuu eräällä tuolilla. TV:tä katsoessani hän tulee syliin tai nukkuu siinä vierelläni sohvalla. Mutta kuten edellä kerroin, hän tietää aina, milloin asetun itse nukkumaan ja sipsuttaa viereeni. Ja siinä hän on omalla tyynyllään. Aamulla löytyy sitten muualta, kun on tympääntynyt vissiinkin kuorsaamiseeni tai jalkojeni potkimiseen.

Kolmanneksi, hän on parantajakissa. Usein vuoteessa hän asettuukin ensimmäiseksi lämmittämään kylmiä nilkkojani peiton päällä. Kun sairastin syöpämyrkkyjä ja olin paljon lepotilassa, Ruusa (ja silloin Majurikin) makasivat päivittäinkin minun jalkopäissä, eivät ulkona kauan viipyneet. Olivat selvästi minusta huolissaan, eivät päästäneet minua näkyvistä. 

Neljänneksi, Ruusa on mukava keskustelukumppani. Varsinkin nyt koronan eristäessä ihmisiä. Ruusa kurnahtaa tietyllä äänellä ruokaa vaatiessa, tietyllä äänellä ulos mennessään, tietyllä äänellä hoitoa vaatimassa (silloin pitää ottaa olkapäille ja halata) ja tietenkin kuono osoittaa suunnan. Nauroin yksi päivä, kun hän tuli luokseni aivan erilaisella äänellä. Se kurnaus oli suorastaan kiukkuinen. Menin hänen kuononsa näyttämään suuntaan. Aha! Olavi-poikani oli siirtänyt ison tyynyn hänen lempituolilleen, jossa on magneettipatja. Se piti siirtää pois. Aika jännä, että hän tietää magneettien hyvät ominaisuudet.

Varmasti löytyy vieläkin niitä hyviä puolia, en vain nyt hoksaa. Toivon vain, että saisimme olla yhdessä monia vuosia vielä. Sanoinkin vähän virnistäen syöpähoitoja ottaessa hoitajille sairaalassa,  että "parantakaa minut kuntoon, sillä minun pitää elää vielä ainakin 10 vuotta, etteivät kissani jää orvoiksi". Hyvä syy elää!

Toivotamme hyvää uutta vuotta vuodelle 2021, elämässä on muutakin kuin koronaa! Ruusa ja muori!



sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Ruusa-kissan jouluterveiset 2020!

Olen oppinut kissan elämästä aika paljon näiden vuosien aikana. Ruusa on nyt kahdeksan vuotta, ensi keväänä yhdeksän. Hän on ollut tosi mukava kahvilakaveri, todellinen kahvilakissa! Hän yleensä tulee tuttavallisesti tervehtimään kaikkia kahvilavieraita kiertäen ja kiehnäten heidän jalkansa ja joskus pöydän ääressä istuville on pyytänyt jopa syliin tulla. Kävi niinkin, että kun siskoni Minna soitti viulua kahvilan terassilla, Ruusa, joka aikansa sitä kuunteli ihastuneena (hänellä on hyvä musiikkimaku), meni ja puski soittajaa kiitokseksi jalkoihin ja meni sitten omille teilleen.

Ruusalla on tietyt mukavat tapansa. Yksi on se, että kun hän kuulee jostakin huoneesta (milloin missäkin jos ei ole ulkona) että laitan TV:n auki, hän tietää, että minulla on vapaa syli. Joka kuitenkaan usein ei ole vapaa, sillä yleensä minulla on kudin käsissä. Silloin hän istuu edessäni ja naukuu: "Haluan hoitoa, ota syliin." Niinpä lasken kutimen pois, Ruusa hyppää syliini ja sitähän pitää silitellä ja hieroskella. Hän suorastaan sulaa syliini. Ja parasta ottaa vilitti siihen alle, että kestää ne hierovat kynnet. 



Toinen juttu, jota ihmettelen, on se, kun vihdoin viimein asetun vuoteeseeni. Mistä ihmeestä Ruusa kuulee, että nyt emäntä meni nukkumaan. Kohta ilmestyy sojottava häntä, kuuluu "kurnau" ja Ruusa hyppää jalkopäähäni kehräämään. Hän odottaa, että lasken kirjan käsistäni, ja tulee mahan päälle vähän hoitoon. Miten ihmeessä hän jaksaa kehrätä siinä tunnin toista?

Ruusa on kesällä melkein ruikula, juoksee saaliiden perässä, eikä paljoa tarvitse kissanruokaa. Mutta odotas kun syksy tulee ja kylmenee, hänellä on hurja nälkä. Kohta hän on kissan pullero. Kissalla, noin vapaana kulkevalla, on luontojaan vaisto, että ennen talvea pitää saada hyvä rasvakerros ympärille. Ruusahan käy tarpeillaan ulkona kovillakin pakkasilla. Hän ei tykkää tehdä sisälle, vasta viime hädässä ja jos ei emäntä ole ulos päästämässä. Hänellä on kyllä hiekkalaatikko sisällä.

Meillä toimii luottamus. Minulla luottamus siihen, että Ruusa on varovainen ja valpas. Ja Ruusalla emäntäänsä luottamus siihen, että minä käyn katsomassa, jos Ruusa jo tulisi sisälle. Ja käyn kutsumassa häntä. Silloin hän useimmiten tulee. Ei hän kauas mene. 

Nyt on Ruusa tyytyväinen elämänsä, ei tiedä koronasta mitään, eikä maailman muistakaan huolista.

Hän toivottaa kaikille ystävilleen Hyvää ja Rauhallista Joulua, etenkin Rauhallista! 




sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Ruusa muistaa Majurin metkut!

Muistan kun meillä oli Janne ja Iita, sisaruskissat, jotka elivät tässä ritirinnan jopa kaksikymmenvuotiaaksi. Silloin ei ollut liikkeellä niin paljon petoja kuin nyt. Mutta he ottivat toisistaan oppia, tekivät asioita samalla tavoin, kulkivat hiirijahtiinkin peräkanaa, tietenkin Janne Iitan perässä. Ja myöhemmin perheeseen tullut Eemeli- kissakin opetettiin talon tavoille. 

Samoin ovat toimineet nämä uudetkin sisarukset, Ruusa ja Majuri. Nyt kun ei Majuria enää ole, muistaa Ruusa Majurin metkut. 
1. Että pitää käydä ensin ovellä härnäyksellä, että emäntä nousee ylös ja sitten vasta ruokakupille.
2. Että pitää istua toljottaa emännän edessä, kun se syö jotakin hyvän hajusta. Ja kas kummaa, siinä kelpaa nirsolle Ruusalle jopa oudompikin asia. Jos laitan lautaselle, ei hän syö sitä.


Tämä seuraaava tapa on sitten ihan Ruusan oma. Hän ilahtui jälleen auringosta terassilla. Ja onhan se lämmittänytkin muutaman päivän. Kissa makaa aurinkoisella tyynyllä ja kerää D-vitamiinia. Kyllä kissat tietävät!

Mutta kun se ruokakin pitää nyt viedä ulos. Ei syö sitä tuvassa, menee edestakaisin terassin ovea ja ruokakupin väliä, jotta eikö se tyhmä ihminen ymmärrä! Ruoka maistuu ulkona paljon paremmalta.
Ja sitten minun pitäisi istua siinä vieressä! Silloin kissan onni saa täyttymyksen. Vielä jos otan sen syliin, niin voi sitä elämän hyvyyttä!

Maha täysi, emännän syli ja aurinko! Ei kissa muuta tarvitse!

Ruusa toivottaa hyvää kevättä ja auringonlämpöä!

tiistai 4. helmikuuta 2020

Ruusa, miksi alavatsasi on noin paljas?

Jo pari vuott sitten huomasin, että Ruusa-kissan alavatsa oli kummallisella tavalla vähäkarvainen.
Olen seurannut häntä, enkä ole koskaan nähnyt hänen näykkivän karvoja siitä. Aloin epäillä. Jos se on aina ollut tuollainen? En vain ole huomannut.

Paikassa ei näy mitään ihottumaa, ei mitään epätervettä, pienet tisut vain.

Tosin otin selvää tuollaisesta netistä. Siellä selvisi kaikenlaista, jopa sellaistakin, että Ruusalla on jonkinlainen stressi.

Tuliko Ruusalla ikävä Majuria? Vai kärsiikö Ruusa siitä, että ei voi tulla äidiksi?
Kallistuisin tuon viimeisen puolelle. Ruusa, jonka luonteessa on hoitaminen, kärsii lapsettomuudesta.

En kuitenkaan ole huomannut hänessä mitään hermostuneisuutta. Hän on aina yhtä hellä, yhtä huomaavainen, yhtä leikkisä, yhtä valpas, varovainen ja terävä. Ehkä ulosmeno on vähän muuttunut Majurin katoamisen jälkeen. Hän katselee hyvin tarkasti ympäristöä, ennen kuin menee terassilta kauemmas, sittenkin seinänvieriä pitkin. Ja vilkkaasti juoksee navetan vintille tai muihin rakennuksiin vahtimaan hiiriä. Hän on oppinut varovaiseksi.

Yritän kysyä siitä Ruusalta itseltä:
- Mistä johtuu tuo paljas paikka alavatsassa? 


- No taasko? Eikö minulla olekaan maailman kaunein vatsa? Ainahan tämä tällainen. Ei siinä mitään vikaa ole. Tai ainakaan sellaista, jonka minä ymmärtäisin, sanoo Ruusa.
- Kärsitkö sinä jostakin?


- No tiedäthän sinä, mitä teit minulle. Menetin äitiyden onnen! Sinä tiedät miksi. Mutta annan sinulle anteeksi. Voinhan hoitaa sinua ja sinä minua, sanoo Ruusa rauhallisesti.

Vai onko sittenkin Ruusan katseessa jotakin syyttävää?