tiistai 22. elokuuta 2017

No johan on ihme!

Näin ei olla nukuttu pitkään aikaan! Näin halakaulassa. En muistakaan.


Mutta tähän löytyy hyvä syy.

Sillä aamulla ei kuulunutkaan Majurin möyräystä, kun menin avaamaan ovea. Ruusa vain luikahti sisään. Yleensä se on Majuri, joka tulee ensin. Vähän ihmettelin. Ruusakin kulki sisälle ja ulos ja oli vähän ihmeissään. Missä velipoika?

Ei näkynyt Majuria koko päivänä. Tarkistin ulkorakennuksia kahvila-aittaa myöten, ettei hän ole vahingossa jäänyt mihinkään sisälle. Ei. Kun kuljin postiluukulle, huhuilin Majuria. 

Sitten löysin tieltä erään koivun alta ison oksan, joka oli katkennut puusta. Katselin sitä kummastuneena ja kuvittelin: Majuri on kiivennyt ilvestä pakoon puuhun. Ja ilves on mennyt perässä. Kun Majuri pakeni ilvestä oksan päähän hirviö perässä, ei oksa kestänytkään enää raskaan ilveksen painoa, vaan katkesi ja kaikki putosivat maahan: oksa, ilves ja Majuri. Mitenkähän Majurin tuossa tapauksessa olisi käynyt. Ehkä pelastunut, ehkä joutunut ilveksen hampaaseen. 

Kauhukuvien saattamana kuljeskelin vähän metsäänkin ja huhuilin. Ei näkynyt missään mitään tappelun jälkeä kylläkään. 

Kaikenlaisia petoja on ollut taas liikkeellä, kertovat. Mutta kun Ruusa kulki luokseni, ei hän ollut peloissaan ollenkaan. Kyllä olisin Ruusasta nähnyt, jos petoja olisi ollut liikkeellä. Tosin aamulla heräsin kun koira lähistöllä haukahteli pari kertaa.

Illalla Majuri tuli. Ja oli hän nälissään. 

Kun tulin marjapensaasta täysinäisen astian kanssa sisälle, niin edessäni oli tuo ihmeellinen näky.
Sisarukset halakaulassa nukkumassa. Kyllä tuosta näkee, että Ruusalla oli ollut jo ikäväkin. Ja jonkunlaista lohtua seikkailuunsa kai Majurikin haki.

perjantai 18. elokuuta 2017

Voihan viikset!

 Mikä riemu, kun sain uuden kameran vanhan tilalle, jossa pikseleitä oli vain 8.1!

Tai poikahan se nouvoi, että jos hankkisit paremman puhelimen, jossa on hyvä kamera. Huomasinhan minä kameroita kysellessäni, ettei niitä saa juuri koko kaupungista enää. Hyvästit kameroille!

No puhelimessani on 13 pikseliä ja päällekin jotakin. Herran jeeee, kun innostuin kuinka teräviä kuvia sain. Ruusakin innostui poseeraamaan. Vai innostuikohan?



Hm...joku häiritsee untani.

Emäntä se taas häärää...

Pitääkö minun näyttää tämä maailman kaunein maha jälleen?

Eikö se jo riitä?

Tympäsee jo.







perjantai 28. heinäkuuta 2017

Aamukävelyllä ja päivävahdissa

Onhan tämä kuitenkin hyvä kesä! Kyllä minä olen tarennut ja kissatkin. Ei ole paljoa tarvinnut vesiämpäreitä kantaa eikä polttavaa hellettä tuskastella.

Kissat ovat ainakin tykänneet. - Kröhömöö, kurnauttaa Majuri ja syöksyy jostakin luokseni. - Miu, naukaisee kainosti Ruusa ja kiertää jalkani aamuisin, kun olen tullut puutarhaan. 

Siinä sitten mennään aamukävelyllä katsomaan mitä uutta on tapahtunut. Noh! Kyllähän minä tiedän, että kissat koko ajan odottavat, että eikö tuo jo riittäisi. Kun on nälkä! Tai halin kipeä. Majuri kehrää ihanasti, kun otan sen syliin ja halaan. Ruusa ei ehdi kehräillä. Se tykkää kyllä, mutta eri merkityksessä. Korkealta ja turvasta näkee enemmän. Sen pieni pää pyörii kuin väkkärä sinne tänne. Kaikkea pitää nähdä ja tarkkailla.

Sitten kävellään.  Taitaa olla meillä kummallakin vähän eri päämäärä. 



- Ala tulla jo, sanoo Ruusan katse. On nälkä.

Syötyään kissat painelevat jälleen ulos. Olenkin voinut pitää terassin ovea auki, kun ei ole sääskiä tai kärpäsiä kovinkaan paljon. Tosin siinä on liplutteleva muoviverho, mutta ei se estäisi. Molemmat kissat yleensä valitsevat oman makuupaikkansa, Ruusa vähän piilossa tuolin takana ja Majuri hyvin esillä tähystyspaikallaan. Välillä tutkaillaan maastoa, kuunnellaan ja vahditaan, kuten Majuri tässä.


Hyvää loppukesää kaikille kissaystäville!

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Mitähän Ruusa pelkäsi?

En ole ehtinyt paljoa kissoistani raatata.

Kissat ovat viettäneet lökö-lökö-kesää terassin tyynyjä karvoittaen ja usein aamusella perässäni ruusujen keskellä kulkiessa. Eivät he liioin ole sisätiloissa olleet. 

Yksi aamu ei Ruusa ollutkaan minua terassilla tervehtimässä. Yön oli poissa ja koko päivän oli poissa. Yleensä hän ei kauaksi pihaltansa lähde.

Olen huolestuneena lukenut uutisista tienoilla liikkuvista susista ja ilvesperheistä. Isot haukatkin kaartelevat joskus pihan yllä. Olin siis tosi huolissani kun Ruusaa ei näkynyt, ei kuulunut. Toisena iltana kuljeksin sitten tienoita ja kutsuin hänta nimeltä.

Pian hän ilmestyikin terassille ja oli heti sisälle tulossa. Vähän häntä koipien välissä tuli syömään. Ja oli tosi nälkäinen. Kuvittelin, että jotakin vaaraa hän oli ollut piilossa. 

Mikäs Ruusaa vaivaa? Ymmärsin heti, että jossakin hän oli piileksinyt eikä ollut uskaltanut piilopaikkaansa jättää. Ehkä minun huuteluni antoivat hänelle rohkeutta.

Eikä hän heti nyt ulos halunnutlaan. Ja kuitenkin halusi. Minullekin tuli vähän uneton yö, koska ensin Ruusa nukkui vieressäni tyytyväisenä, sitten kiipesi työpöydälleni tyynyllensä ja pää pyöri suunnalta toiseen ikkunassa. Ja taas tuli sänkyyni. Taas ikkunalle. 

Jokin sitä vaivasi. Ja ulos piti kuitenkin lähteä. Mutta terassilla hän oli hyvin varovainen. Hiipi tuolien alla ja katseli joka suuntaan. Ja kuitenkin piti jonnekin lähteä.




Ruusa ei ole arka kissa. Mutta ei hän myöskään ole tyhmä. Jätin jopa verannan oven huoneeseen vähän raolleen ihan siltä varalta, jos Ruusa haluaa tulla sisään. Ei tullut.

Aamulla hän oli kuitenkin jo kiltisti tulossa sisälle syömään. Ehkä turhaan huolestuin.

Majuri taas kulkee naapureissa. Valitettavasti. Naapurit eivät oikein tykkää, kun hän hävittää heidän puolikesyt oravat ja häiritsee lintujenkin syöttöpaikalla. Pitääkö hänet liekaan panna? Ei siinä puheetkaan auta. Oli silponut naapurin kukkiakin, varmaan jonkun linnun perässä hyppinyt. Onneksi kaikilla on naapureissa ollut kissoja, että ymmärtävät. Toivottavasti. Onhan Majuri pitämässä huolta kuitenkin, ettei myyrä- ja hiirikannat pääse kasvamaan.

lauantai 13. toukokuuta 2017

Majurin machoilua

Kyllähän tuon ison ja komean kissakolli Majurinkin sitten pitää välillä näyttää isännyytensä!

Kun Ruusa oli komeillut rohkeudellaan, näytti Majuri oman suuren egonsa hauskalla tavalla tai melkeinpä julkealla tavalla.

Hän asettui nukkumaan juuri siihen paikkaan, missä Ruusa yleensä nukkuu ulkona verannalla. Mutta ei Ruusakaan periksi antanut, vaan änkesi mukaan. Vähän näyttää häviäjän roolia pitävän tuossa suuren veljensä rinnalla. Majuri vei kaiken tilan! Ja Ruusa nöyrtyi.

Sitkeyttä ja viisautta sekin vaatii.




Tähän sopisi eräs hauska runo:








Katsoppas kummaa, virkkoi Miiri,
tuopa on oikein lystikäs hiiri,
sarvetkin päässä on sankarilla
juuri kuin pässillä puskurilla.
Oivan paistin ma siitä saisin,
kun siihen koskea uskaltaisin.
Se sarvekas vastaa: kaikki ne tässä
ovatkin hiiriä pyydystämässä!
Ylen tyhmä sä oot, sen huomaa kyllä,
näin kaunisko takki ois hiirellä yllä?
Ja jalassa näinkö kiiltävät saappaat?
Vai minut sä paistiksi suuhusi kaappaat!
Koetappas koskea, sarvilla pukkaan
ja kynteni isken pörrötukkaan.
Oon suurempi herra kuin hiiri vainen,
min’ olen koppakuoriainen







keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Ruusa yllätti!

Meille tuli tuttavallisen näköinen koira kylään.

No kyllähän molemmat kissat säntäsivät ensi hädässä karkuun.

Mutta kuinkas ollakaan. Ruusa palasi pian pihalle ja halusi nähdä koiraa lähemmin. Tosi lähemmin. Olin jälleen kerran hämmästynyt Ruusan reaktiosta. Kaipa hän totesi koiran iloisesta hännän heilutuksesta, että vaaraa ei taida olla. Mutta kyllähän Ruusa näytti, kuka on herra ja hidalgo tämän talon tontilla.



Koira on ihmeissään...

...kiertelee ja yrittää lähestyä, tahtoisi leikkiä vain.

Ruusaa se ei miellytä.

Ja niinpä Ruusa tekee sähisevän hyökkäysliikkeen koiraa kohden. Koira
näyttää aivan surulliselta.

Siinä ei auttanut mikään muu, kuin koiran emännän
piti tulla pelastamaan koiraa, ettei se saa kynsiä silmillensä.

Siis Ruusa uhmasi, eikä antanut periksi pakoon juoksemalla. Hän päätti, että tuo koira ei kuulu pihamaallemme, enkä minä tyttö häntä pelkää!

Majuria ei näkynyt mailla halmeilla. Meni monta tuntia, kunnes hän kutsuuni vastasi ja tuli  vähän häntä koipien välissä minua tervehtimään. Yhä silmäili pihaa epäluuloisena joka puolelta, hyvä että sisään uskalsi tulla.

Voi noita ystäviäni!! En arvannut, että pieni Ruusa on noin rohkea.

Ps. Ruusalla on muuten sielunserkkuna Nanni, josta Aina tuossa alhaalla kommentissa kertoo. Ovat kyllä niin samannäköisiä. Olen lainannut Nannin kuvaa Ainan blogista. Terveisiä ja rapsutuksia kovasti Nannille! Kyllä on yhtä terävän näköinen kuin on Ruusakin. En vain löytänyt yhtäkkiä kuvaa edestä.

Leilan Ruusa-kissa
Ainan Nanni-kissa


lauantai 22. huhtikuuta 2017

Kissatarinoita

Lainasin pienen kissakirjan, Pirkko Tuominen, Kaikki elämäni kissat,

Se oli hyvin hauskaa ja opettavaista luettavaa. Kiitos siitä! Pirkon elämässä oli tähän saakka ehtinyt olla seitsemän eri kissaa eri aikakausina. Kyllä tämä perhe oli tehnyt paljon töitä kissojen onnellisuuden eteen, ihailla täytyi.


Aloin itsekin muistelemaan elämäni kissoja. Ne ovat kaikki olleet ihan tavallisia sekarotusia maatiaiskissoja, mutta hyvin persoonallisia.

Pipsa: Muistelen, että juuri äiti kaipasi kissaa, joka hänen kotonaan aina oli navettakissana ollut. Joten jo minun ollessa 3-vuotias ja perheen muutettua omaan taloon, hankittiin Pipsa. Muistan hänet hyvinkin. Pipsa oli kiltti tyttökissa, mutta jotakin perin kummallista hänessä oli. Hän ei koskaan tehnyt pentuja. Äiti sanoikin, että kumma kissa, kun ei pojista välitä. Eräs harmin paikkakin oli. Pipsa oli aivan hulluna pikkusiskoni tutteihin. Äiti alkoi ihmetellä, mihin tutti toinen toisensa perään katoaa ja ehkä syytteli jo minuakin. Sitten huomattiin, että Pipsa vahti vauvaa. Heti kun tutti tipahti vauvan suusta, tempasi Pipsa sen hampaisiinsa ja kiikutti sen jonnekin sängyn alle, usein uloskin, kun huomasi, ettei hänen kolttosistaan oikein tykätty. Siellä hän sitten purra vätkytti tutin tuhannennuusaksi. Sitten Pipsa häipyi. Isä sanoi, että kissa on lähtenyt Amerikkaan. Asia, jonka kerroin totisesta, surullisesta naamasta sitten 1-luokan tunnilla. En ymmärtänyt, miksi minulle naurettiin.

Tassu: Tassu oli alunperin naapurin kissa, iso komea harmaaraidallinen tyttökissa. Kun hänen oma väki muutti talosta pois ja kissa jäi, hän varmaan katseli muutaman päivän, mistä löytäisi uuden kodin. Meitä hän alkoi hellitellä, vahtailla ja naukui säälittävästi. Niin me otimme hänet. Ihana kissa. Tykkäsimme kovasti hänestä. Hyvin itsetietoinen ja hellä. Hän ajoi kaikki kulkurikoirat pihaltamme pois oikein äkäsesti. Vain yhden ison koiran Tassu hyväksyi. Muistan, kun he istuivat vastakkain toisiaan katsellen aivan rauhassa. Koira haukahti ja kissa naukahti. Sitä jatkui vaikka kuinka pitkään aivan kuin he olisivat kuulumisia toisilleen kertoneet. Tassu sai pentuja. Valitettavasti pian sen jälkeen isä kertoi, että kissat olivat saaneet kissaruttotartunnan. Muistelen, että isä heidät kaikki lopetti. Se oli kamalan surullista. Silloin ei maalla tullut mieleenkään lähteä rokotuttamaan kissoja.

Muru: Kun asuimme kaupungissa, kärnäsimme kauan kissaa, kunnes äiti suostui. Ihana, suloinen mustavalkoinen kissanpentu! Pienessä kaupungissa kissatkin totutettiin pikkuhiljaa ulos. Muru oli riemuissaan. Mutta yksi päivä emme löytäneet häntä mistään. Kyselimme naapurista ja etsimme lähitienoot, mutta emme löytäneet. Kunnes eräs mummiiriu kiikutti sylissään meille Murua. Hän oli kuullut, että etsimme kissaa. Muutaman päivän päästä Muru jälleen katosi. Muistelen että sama mummu toi kissan takaisin. Muru oli nähtävästi kulkuriluontoinen eikä viihtynyt kotona. Joten kun hän viimeisen kerran lähti, emme enää löytäneet häntä. Äiti lohdutti meitä sanoen, että Muru halusi olla vapaa ja kulkea.

Prinssi: Prinssi oli tämän talon ensimmäinen kissa ukkokultani toisessa perheessä. Prinssi oli täysin musta. Hän sai itse valita nimensä. Laitoimme laput ympyrään. Niihin olimme kirjoittaneet nimiehdotuksia. Sitten laitoimme kissan keskelle. Vähän aikaa siinä ihmeteltäessä hän lähti astumaan yhden lapun päälle. Siinä luki Prinssi. Prinssi hän olikin, ylhäisä ja ylpeä ja nukkui aina mieheni vieressä. Sitten tuli perheeseen pieni vauva. Siitä ei Prinssi pitänyt. Hän alkoi viipyä pitempään ulkona ja kulki nokka pystyssä vauvan ohi. Kerran, kun olin ulkoiluttamassa poikaani vaunussa, tuli Prinssi naukuen takaa. Yhtäkkiä hän tarttui hampaillani nilkkaani, ei suorastaan purrut, mutta outo temppu häneltä. Olin hänelle vihainen. Hän katsoi minua hetken ja lähti häntä vähän viuhottaen kävelemään pois tietä pitkin. Sinne hän häipyi eikä koskaan tullut takaisin.


Iita ja Janne: Kärsimme kovasti talossa liikkuneista hiiristä. Ne rapistelivat öisin ja päivisinkin säikäyttivät ilmestymisillään. Hiirenkakkoja löytyi sieltä täältä. Sain jonkinlaisen vatsataudinkin, johon lääkäri tuumasi, että olisiko hyvä kirjoittaa reseptiin hankkia kissa taloon. Naapurissa olikin kissanpentuja, joista kaksi tuli sitten meille, mustavalkoiset tyttö- ja poikakissa, jotka leikkasimme. Talossa oli ennen asunut Iita- ja Janne-nimiset ihmiset, joten nimitimme kissat heidän mukaan. Tosi mukavia ja hyväluontoisia kissoja! Sisarukset olivat hyvin sopuisia, nukkuivat yhdessä ja pesivät toisiaan, lähtivät jopa yhdessä myyräjahtiin. Oli mukava katsella kun he perävilkkaa menivät pellolla, Iita edellä ja nöyrempi Janne perässä. Näistä kissoista tulisi pitkä tarinakirja. Janne eli 18-vuotiaaksi, mutta kärsi huonosta sydämestä, joten hän sai armonpiikin. Näin tehtiin Iitallekin, vaikka hän eli yli 20-vuotiaaksi.

Eemeli: Tämän kissan otimme oikeastaan Iitalle ja Jannelle kaveriksi muutaman vuoden päästä. Kissa sai nimensä Iitan ja Jannen vanhan talon renkipojasta, jonka nimi oli Eemeli. Paitsi, että Eemeli näytti jo ensimmäisestä päivästä isäntäotteet ja ajoi vanhat kissat ulos. Oli oikea isäntärenki! Koska Eemelillä oli varmaankin norjalaisen metsäkissan rotua pitkine karvoineen ja voimakkaine tassuiheen, kaksi vanhempaa kissaa luulivat, että Eemeli oli aina vihainen lamppuharjahäntineen, eivätkä koskaan oikein ystävystyneet. Tosin he sietivät toisiaan, saattoivat nukkua samassa sängyssäkin. Janne kuitenkin opetti Eemelin talon tavoille ja oli säyseämpi uutta tulokasta kohtaan. Iita ei koskaan hyväksynyt Eemeliä, joka kiusasi usein häntä.  Oli siinä kissanelämää! Eemeliin ihastuivat kaikki. Hän oli kaunis kissa, mustavalkoinen, vähän oranssiakin, joten naapurin mummu sanoi heti hänet viisaaksi kissaksi. Jos uroskissassa on kolmea eri väriä, se on kuulemma harvinaista. Eemeli oli viisas ja valpas. Hänkin eli pitkään, 17-vuotiaaksi asti. Ja arvata saattaa, että hiiriä ei koommin talossa näkynyt.

Ikävä on kaikkia näitä ihmeellisiä, uskollisia ystäviä! Vaikka metsän ympäröimässä talossamme on useita vaaroja; huuhkaja, ilves, susi ja autokin, niin kissat oppivat selviytymään, kun ympärillä on mukavia ja luotettavia ihmisiä. Nämä kolme kissaa jätimme naapurien ruokittaviksi usein parikin viikkoa ulos yksikseen kesäisin ja kaikki sujui hyvin. Vanha talo ja piharakennukset toivat suojaa ja piilopaikkoja kissoille. Ja he luottivat aina siihen, että isäntäväki tulee kyllä takaisin. Portailla istuivat jo odottamassa heti kun kuulivat tutun auton äänen. Rakastimme toisiamme ja rakastimme kaikki tätä kotipaikkaa.



Ruusa ja Majuri: Nämä kissat otin kaveriksi itselleni, mutta myös hiirijahtiin. Talo oli neljän vuoden ajan ilman kissaa, mutta sain tarpeekseni röyhkeistä myyristä, jotka tekivät siemenvarastoja milloin kenkiin, milloin tyynyn alle. Ja kerran juoksi myyrä pitkin kuvettani sängyssänikin. Tämä talo on otollinen näille jyrsijöille, koska vieressä on laajat metsät ja pellot. Kiitos taas Ruusalle ja Majurille! Heidän jälkeen ei hiiristä tai myyristä ole ollut jälkeäkään. Nyt voi ajatella niin, että jos nämäkin kissat elävät lähelle 20- vuotiaaksi, pitää minunkin elää vielä aika kauan.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Ruusan ja Majurin omat markkinakorit

Kerroinkin jo, että Raahen markkinoilta ostin molemmille oman nukkumakorin 5-vuotis- synttärilahjoiksi. Tein tyynytkin niihin aivan kissojen omilla sävyillä. Ruusalle okran keltaista ja Majurille mustalla pohjalla pikkukukkia.

Olen siivonnut tuolien päällystät kamalista kissankarvoista, sillä niillä alkaa olla karvanlähtöaika näin keväisin. Ja anteeksi nyt vain kisuseni, mutta en halua taas kohta siivota karvoja tuoleista, jotka ovat tarkoitetut vierailleni istua, joten siihen tuoleille asetin nämä korit. Ruusalle hänen mielituoliinsa ja Majurille toiseen.

Nyt vain sitten jännään, miten kissat hyväksyvät tämän kieron temppni. Toivoisin heiltä hiukkasen kiitollisuutta markkinalahjoja kohtaan. Vähän ylimielisesti he ovat vain käyneet nuuskaisemassa koreja.

Ruusa hyväksyi sen ensimmäiseksi tai ainakin kokeili. Minä istuin sohvalla, kun hän siihen kömpi. En voinut olla sanomatta hyväksyntääni. Pikkuisen Ruusa luimisti korviaan ja katsoi minuun kysyvästi. Räpyttelimme siinä molemmat hitaasti silmäluomiamme. Vihdoin Ruusa ummisti silmänsä.

Mutta vain viiden minuutin torkku se oli.



Ei kissojen mielenlaadusta noin vain ota selvää. Onkohan tuo ilme täysin tyytyväinen. Kiitollinen? Typertynyt?



Majurilla meni pari kolme päivää, ennen kuin löysin hänet korin sisältä. 


Onkohan Majurikaan oikein tyytyväinen? Saatikka sitten kiitollinen lahjaansa? Miksi hän nukkuu siinä noin vastavirtaan? 



Uskon, että kaikkeen uuteen tarvitaan aikaa. Olen kuitenkin ihan iloinen, kun edes kokeilitte noita.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Etkö sinä tajua!!

Kissat(kin) omaksuvat ihailtavasti emäntänsä päivittäisiä toimintoja ja tapoja.

Terassi, jota kutsun verannaksikin, on heidän mielipaikkansa silloin kun aurinko paistaa. Siinä maatessa he samalla katselevat avoinaisesta laajasta oviaukosta pihalle. He tietävät, että minäkin siihen ilmestyn korituoliin lukemaan ja päiväkahvia nauttimaan, usein kirja kädessä.

Joten siitä on seurannut se, että kissatkin haluavat välipalansa sinne. Vähän vaikea minun oli ensin sitä tajuta. He juoksivat sisään ja ulos, sisään ja ulos, eivätkä alkaneet murkinalle, vaikka sitä heille tarjosin.

Sitten hoksasin. Hekin haluavat nauttia ruokansa ulkona terrassilla!! Kun vein sen sinne samalla tarjottimella kuin itsellekin purtavaa ja kahvin, he oikein innostuivat. Tajusihan se emäntä vihdoinkin! Hanakasti he söivät lautasen tyhjäksi ja pian asettuivat jalkojeni juurelle nauttimaan kevään tulosta. Tottakai teemme tämänkin yhdessä!

Ruusasta on mukavaa ja turvallista, kun siinä istuskelen. Enää hän ei kuikuile tuolien alla, vaan istuu reippaasti ulkoportaalle maisemaa silmäillen. Majuri tahtoo syliin. Onhan se vähän vaikeaa saada iso musta lämmin tyyny siihen, johon pitää mahtua kirjakäsi ja kahvikuppikäsikin. Mutta siinä hän tyytyväisenä kehrää ja rötkättää takatassut roikkuen jossakin polvien välissä ja etukäpälät reiteni ulkopuolella. 




Huopatossut ovat muuten aivan ihanat terassitossut, kun maa on vielä jäässä ja hohkaa kylmyyttä.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Ruusan kattokiipeily

Ajattelin jo, että jätän vähemmälle tämän kissablogin. Tuntuu, että olen kissojen kaikki seikkailut ja konstit ja kirjoitellut. Mutta aina vain löytyy kissoilta uusia kujeita.

Eilen siivotessa ja mattoja tuuletellessa huomasin, että tuo kiipeilyn harrastaja Ruusa hyppeli jo aika sujuvasti palotikkaita myöten eteisen katolle. Ties kuinka monta kertaa jo tätä tietä kulkenut!



Eteisen vähän liukkaalta katolta hän hyppäsi talon matalempaan päätyrakennuksen katolle. Siellä hän kierteli aikansa ja nuuski joka paikan. - Et kyllä mene savupiippua sitten tutkimaan, huusin sille. Kauhuissani jo ajattelin Ruusan savupiippuseikkailua. No onneksi ei. Ehkä hän vielä senkin ehtii tekemään. 

Ruusa katosi talon toiselle puolelle. Sieltä hän hyppäsi terassin kattoa tutkimaan. Kylläpäs hän ihasteli sieltä näköaloja!




Mutta sitten hänen jo teki mieli alas. Mutta miten, mistä?

Hän kokeili eri tahoja ja katsoi, jos tohtisi hypätä. Minä kannustin. Nuorempana hän hyppäsi jopa pienen kuusenlatvasta kerran, levitti vain kehonsa kuin liito-orava ja tuli kevyesti lumihankeen. Nyt ei se tuntunut mielekkäältä. Surkeasti hän alkoi varovaisuuttaan itkemään.





Asetin kukkataimipöydän räystään alle, jonka päälle voisi hypätä. Ei. Sitten hän tuumasi, jos läheiseen omenapuuhun uskaltaisi hypätä. Ei. Taivutin jopa oksaa, jotta hänen olisi helpompi siihen tulla. Ei.

Ei Ruusan auttanut muu kuin lähteä takaisin. Ja kas kummaa! Kyllä hän tulikin palotikkaita oikein sujuvasti alas. Vilkaisi minua ja kurnahti. - Kyllä minä nämä asiat jo osaan.


 



Tässä on vanha sivu, jossa tuo palotikkailla kulkeminen ei ihan niin helppoa vielä ollut. Kyllähän meitä silloin nauratti. Nyt en nauranut, vähän suu auki katsoin.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Viisi vuotta onnellisesti yhdessä!

Tänään on se päivä, kun pikkuiset kissani Ruusa ja Majuri syntyivät viisi vuotta sitten. 

Kävin markkinoilla ja löysin sieltä molemmille kissoille nätit korit, joissa nukkua. Ompelen niihin pehmusteet, ja kun ne ovat valmiit, esittelen ne. Saas nähdä miten kissat ottavat lahjansa vastaan.

En ole pitkään aikaan kirjoittanut kissoistani, kun ajattelin, että kerronpa enemmän heistä heidän merkkipäivänään ja laitan heidän aikuiseksitulokuvia mukaan. Tykkään, että kissani ovat nyt aikuisiässä. Viisaita ja tietävät paikkansa ollen ylpeitä reviiristään.

Iloisesti he aina tulevat minua vastaan, kun ajan auton autotalliin. Tunnistavat auton äänestä varmaan. He kurnuttelevat ja juoksevat jaloissani ja kyselevät josko minulla olisi kalaa. Ei he koirista paljoa eroa. Tai odottavat, jos minulla olisi heille sopiva salaattiannos. Sitä minun tulee ehdottomasti muistaa kaupasta ostaa. Makoisin salaattiaines on heille punasuolaheinä. He pitävät myös vehnästä, ohrasta tai jopa herneen versoista (kuvassa). Näin minulta säilyvät kukkani. Toki silloin, kun salaattiaines on kaluttu tyhjäksi, noukin jostakin riippuvasta juorusta heille jonkin rönsyn. He suorastaan marnuavat sitä! Ja aina, kun he tulevat ulkoa, he ovat ensimmäisenä salaatin kimpussa. Sitten vasta pyytävät pääaterian.


Ruusa, minun hento sirpakkani!


Ruusa on aina vain yhtä eläväinen, itsenäinen ja vetäytyy yleensä päiväunilleen ison nallen kainaloon, kunhan on ensin sen leiponut hyväksi. Siis aina hän tervehtii tuota nallea tassuttelemalla sen päällä kehräten tyytyväisenä. Nalle on saman kullankeltainen kuin Ruusa ja hänen punainen äitinsä, joten kaipa hän näkee siinä emonsa. Edelleen Ruusa hakeutuu myös pikku Malena-tyttösen viereen nukkumaan, kun hän täällä vierailee. 


Ruusa on hyvin valpas ja varovainen. Jopa ulos mennessä hän kulkee usein pianon päälle katsomaan tilanteen ikkunasta verannalle ja sittenkin hän kiertelee ensin tuolin alla ennen kuin kurkistaa ovesta. Verannallakin hän kulkee mieluummin kiertäen kuin kulkien suoraa tietä. Ruusa tietää, että ulkona vaanii vaarat. Hän tietää myös piilopaikat ympäri pihaa, mihin voi paeta. Verannalta löytyy pieni kolo oviportaan alle, jonne hän voi vaaran uhatessa piiloutua. Tosin jos olen pitempään poissa, laitan verannan ovet eteen niin, että vain kissan menevä rako löytyy. Ulkona ollessa kuljen talon ja metsän reunat ympäri. En ole tänä talvena havainnut vielä petojen jälkiä. Uskon, että Ruusa on kasvanut olemaan ja selviämään tässä metsäympäristössä.


Ruusa ei helposti tule syliin. Jos hänet siihen ottaa, hän suorastaan loukkaantuu. Ei mitään väkisten. Hän tulee sitten kun haluaa. Suloisesti kurnauttaa ja hyppää syliin, usein häntä hellitessä hän kaivaa päänsä johonkin kainaloon tai sylin kätköön, joskus korvan juureen hiuksien lomaan. Ja yhä edelleen hän on hoitajakissa. Mistä ihmeestä hän kuulee, että menen levolle? Vaikka hän on toisessa huoneessa, hän kohta ilmestyy vatsani päälle tai nilkkojen viereen niitä lämmittämään.


Ruusa on tavattoman siisti. Hän on ylpeä kauniista vatsastaan!


 

Majuri Mallunen, suuri vahtikissa

Majuri on pikkuisen loppänä liikkeissään. Kun Ruusa astelee lattialla tsi-piti-tsi-piti-pit. Majuri astelee töms-töms-töms. Edelleen hän tekee ihmeellisiä ovelia liikkeitään saadakseen minut iltaisin sohvalta ylös, jossa katselen jotakin mielenkiintoista TV-ohjelmaa usein kudelma kädessä. Saadakseen ruokaa! Istuu minun edessäni, katsoa tikottaa suurilla silmillään rävähtämättä, jos pureskelen jotakin iltapalaa. Hänkin haluaa!



Ylläoleva katse ei ole ruokakatse! Silloin hänen silmänsä ovat suuret, anovat ja kiinteät. Tässä katseessa on elämän tyytyväisyyttä, kun hän istuu työpöytäni tyynyllä. Vieressä virtaa ihana auringonpaiste ja lämmittää turkkia. Minä juttelen hänelle ja kerron kevään tulosta.


Jos Majuri osaa olla vaativa ja tahtova, osaa hän olla myös ihmeen lempeä. Voiko kissa kauniimmin katsoa? Hän taitaa rakastaa emäntäänsä. Majuri osaa olla nöyrä ja kärsivällinenkin, ainakin silloin kun naapurin tyttö häntä retuuttaa sylissä.

 

Edelleen Majuri vaatii meditaatiohetken sylissäni, jolloin kaivan erään vanhan yöpukuni hänelle lutkuteltavaksi. Majuri on paljon enemmän sylikissa kuin Ruusa. Hän vaatii myös hoivaa suloisesti kielellä väliin lipaisten. Kyhnytä vielä vähän! 

Majurin virka talossa on ilmiselvä vahti. Enimmäkseen hän makaa verannan sohvalla sopivalla paikalla, että näkee laajasti puutarhaan. Näin jäljistä, että eräs jänis oli hyppinyt kohti pihaa. Sitten pysähtynyt ja kääntynyt takaisin metsään. Tiedän myös makomisesta ja syömättömyydestä sellaisen päivän, jolloin ehkä molemmat ovat popsineet yhden jäniksenpojan, enkä ihmettele vaikka aikuisenkin. Majuri on iso kissa ja hyvä metsästäjä! Yhteen aikaan hän jahtasi naapurin oravia, mutta nähtävästi on saanut äkäisen lähdön, kun ei enää ole siellä vieraillut.


Näin meillä jokaisella on oma tehtävänsä tässä talossa! Odotamme innolla kesän tuloa! 




Onnea rakkaat ystäväni, Ruusa ja Majuri!! Pitkää ikää teille!