Kulinaristi Majuri

Kuinka vaikeaa on syödä ja nähdä, kun koira-ystävä kuolaa ja läähättää rukoilevasti katsoen vieressä!

Ei minulle ole sen helpompaa syödä ja nähdä, kun kissa katsoa tikottaa jokaisen suunliikkeeni ja nielaisuni.

Jos ei Majuri ole ulkona tai kummemmin nukuta, istuu hän tällä tavalla edessäni, kun otan esimerkiksi sohvapöydälleni iltapalan tai päiväkahvit. En oikein nauti, en edes voi keskittyä TV:n ohjelmaan, kun HÄN on edessäni ISOSTI tuolla tavalla. Kunpa tietäisin mitä hän ajattelee.

Tai tiedän mitä hän ajattelee: Emäntä syö herkkua, tuo tuoksuu hyvältä, minä vaadin saada siitä osani.

Vaadin saada maistaa sitä ainakin.

Tämä on vanha juttu. Olen siitä kirjoittanut aikaisemminkin. Majuri syö melkein mitä vain, ainakin sitä mitä minäkin. Rasvamaksa kasvaa molemmilla.  

En minä kuitenkaan kissojani herkuilla hemmoittele. Tiedän, että maatiaiskissojen suuri herkku on tuore riista, jonka he itse pyydystävät. Sillä he pysyvät terveenä ja kunnossa. Näkisittepä vain, kuinka notkea ja nopea Majuri on, kun pyydystää leikkikaluansa. Vielä. Ainakin. Mutta ainoa mitä erilaisten kissanruokien ohessa heille ostan, on kala. Siitä he nauttivat molemmat, silakka tai muikku. Joskus annan punaista luomumaitoa pikkukupillisen. Ennenhän navettakissat elivät pelkästään sillä ja omilla pyynneillään. Ei heille juuri muuta annettu. Lisäksi kissoilleni kelpaa kasvikset, huonejuoru, suolaheinä tai ohran- ja vehnänversot. Bambuni he ovatkin melkein kolunneet taas puolikuoliaaksi. 

Nyt olen kuitenkin alkanut oikein testaamaan, mitä kaikkea Majuri haluaa maistaa. Olut ei maistu. Eikä tee. Mutta korpunpalanen kastettuna maitokahviin oli hyvää. Meille on muodostunut myös merkkikieli. Kun kysyn tuon ylläolevan Majurin katseeseen, haluaako hän maistaa, hän lipaiseen heti suupieliä kielellään. 

Tuo kysyeinen ilme tuossa viereisessä kuvassa johtuu siitä, että sitten tietyllä äänenpainolla varoittelen häntä tuollaisesta herkusta. Siitä Majuri ei yhtään ole mielissään. Kerron myös rasvamaksasta ja lihavuudesta ja sairauksista, mitä voi tulla jos jatkuvasti kaikkea suuhunsa ottaa. 

Tänä aamuna tuossa ikkunalaudalla hän samalla lailla alkoi tarkkailemaan kiintein katsein, kun valmistin aamiaista. Kalanmaksaöljy. Kelpaako tämä? Annoin hänen haistaa lusikkaani, kun olin sen pakollisen annokseni nielaissut. Nenä rypistyi. Ei hyvää. D-vitamiinikapseli? Höh, mitä tuo on? Ei käy.

Sitten annoin hänen haistella sörsseli- eli smoothie-aineksia. Sitruuna? Ohhoh, jopa pää kääntyi pois. Pähkinä? Juu, tuota voisi vaikka nuolaista. Pakuriteetä? Mielenkiintoista. Omenaa? Aika mitätöntä. Marjoja? Höh. Jugurttia? Kyllä, tästä tykkään kovastikin! Majuri lipaisee huuliaan.

Valmistin smoothieni ja annoin pieneen kanteen tuossa ikkunalaudalla lusikallisen sitä. 

Katsos kummaa. En ehtinyt edes kameraa noutaa, kun Majuri oli tyhjentänyt hyvillä mielin annoksen.

Sitten mielenkiinto ruokaan meni ohi.

Muu kiinnosti. Hänen tehtävänsähän on pitää pihaa silmällä. 

Joten makustelu riitti tältä päivältä.