Koronavuoden 2021 uskollinen kaverini Ruusu!

Kuinka tärkeä onkaan kissa minulle ollut tässä talossa näinä 8 vuotena! 

Ensinnäkin puutarhani voisi vilistä myyriä, talo hiiriä, kuten se joskus on tehnyt ilman kissoja. Nyt ei vilise, ei talossa eikä puutarhassa. Ruusa tekee päivittäin kaksi kierrosta tarkkaillen ympäristöä samalla, kun käy asioillaan.

Toiseksi, hän on kodin tunnelman luoja. Joskus illalla ja päivälläkin mietin, jos hän jäi ulos. Saan kulkea läpi joka paikan häntä etsien. Joskus löydän hänet jostakin uudesta paikasta nukkumasta, vaikka yleensä hän nukkuu eräällä tuolilla. TV:tä katsoessani hän tulee syliin tai nukkuu siinä vierelläni sohvalla. Mutta kuten edellä kerroin, hän tietää aina, milloin asetun itse nukkumaan ja sipsuttaa viereeni. Ja siinä hän on omalla tyynyllään. Aamulla löytyy sitten muualta, kun on tympääntynyt vissiinkin kuorsaamiseeni tai jalkojeni potkimiseen.

Kolmanneksi, hän on parantajakissa. Usein vuoteessa hän asettuukin ensimmäiseksi lämmittämään kylmiä nilkkojani peiton päällä. Kun sairastin syöpämyrkkyjä ja olin paljon lepotilassa, Ruusa (ja silloin Majurikin) makasivat päivittäinkin minun jalkopäissä, eivät ulkona kauan viipyneet. Olivat selvästi minusta huolissaan, eivät päästäneet minua näkyvistä. 

Neljänneksi, Ruusa on mukava keskustelukumppani. Varsinkin nyt koronan eristäessä ihmisiä. Ruusa kurnahtaa tietyllä äänellä ruokaa vaatiessa, tietyllä äänellä ulos mennessään, tietyllä äänellä hoitoa vaatimassa (silloin pitää ottaa olkapäille ja halata) ja tietenkin kuono osoittaa suunnan. Nauroin yksi päivä, kun hän tuli luokseni aivan erilaisella äänellä. Se kurnaus oli suorastaan kiukkuinen. Menin hänen kuononsa näyttämään suuntaan. Aha! Olavi-poikani oli siirtänyt ison tyynyn hänen lempituolilleen, jossa on magneettipatja. Se piti siirtää pois. Aika jännä, että hän tietää magneettien hyvät ominaisuudet.

Varmasti löytyy vieläkin niitä hyviä puolia, en vain nyt hoksaa. Toivon vain, että saisimme olla yhdessä monia vuosia vielä. Sanoinkin vähän virnistäen syöpähoitoja ottaessa hoitajille sairaalassa,  että "parantakaa minut kuntoon, sillä minun pitää elää vielä ainakin 10 vuotta, etteivät kissani jää orvoiksi". Hyvä syy elää!

Toivotamme hyvää uutta vuotta vuodelle 2021, elämässä on muutakin kuin koronaa! Ruusa ja muori!

Ruusa-kissan jouluterveiset 2020!

Olen oppinut kissan elämästä aika paljon näiden vuosien aikana. Ruusa on nyt kahdeksan vuotta, ensi keväänä yhdeksän. Hän on ollut tosi mukava kahvilakaveri, todellinen kahvilakissa! Hän yleensä tulee tuttavallisesti tervehtimään kaikkia kahvilavieraita kiertäen ja kiehnäten heidän jalkansa ja joskus pöydän ääressä istuville on pyytänyt jopa syliin tulla. Kävi niinkin, että kun siskoni Minna soitti viulua kahvilan terassilla, Ruusa, joka aikansa sitä kuunteli ihastuneena (hänellä on hyvä musiikkimaku), meni ja puski soittajaa kiitokseksi jalkoihin ja meni sitten omille teilleen.

Ruusalla on tietyt mukavat tapansa. Yksi on se, että kun hän kuulee jostakin huoneesta (milloin missäkin jos ei ole ulkona) että laitan TV:n auki, hän tietää, että minulla on vapaa syli. Joka kuitenkaan usein ei ole vapaa, sillä yleensä minulla on kudin käsissä. Silloin hän istuu edessäni ja naukuu: "Haluan hoitoa, ota syliin." Niinpä lasken kutimen pois, Ruusa hyppää syliini ja sitähän pitää silitellä ja hieroskella. Hän suorastaan sulaa syliini. Ja parasta ottaa vilitti siihen alle, että kestää ne hierovat kynnet. 

Toinen juttu, jota ihmettelen, on se, kun vihdoin viimein asetun vuoteeseeni. Mistä ihmeestä Ruusa kuulee, että nyt emäntä meni nukkumaan. Kohta ilmestyy sojottava häntä, kuuluu "kurnau" ja Ruusa hyppää jalkopäähäni kehräämään. Hän odottaa, että lasken kirjan käsistäni, ja tulee mahan päälle vähän hoitoon. Miten ihmeessä hän jaksaa kehrätä siinä tunnin toista?

Ruusa on kesällä melkein ruikula, juoksee saaliiden perässä, eikä paljoa tarvitse kissanruokaa. Mutta odotas kun syksy tulee ja kylmenee, hänellä on hurja nälkä. Kohta hän on kissan pullero. Kissalla, noin vapaana kulkevalla, on luontojaan vaisto, että ennen talvea pitää saada hyvä rasvakerros ympärille. Ruusahan käy tarpeillaan ulkona kovillakin pakkasilla. Hän ei tykkää tehdä sisälle, vasta viime hädässä ja jos ei emäntä ole ulos päästämässä. Hänellä on kyllä hiekkalaatikko sisällä.

Meillä toimii luottamus. Minulla luottamus siihen, että Ruusa on varovainen ja valpas. Ja Ruusalla emäntäänsä luottamus siihen, että minä käyn katsomassa, jos Ruusa jo tulisi sisälle. Ja käyn kutsumassa häntä. Silloin hän useimmiten tulee. Ei hän kauas mene. 

Nyt on Ruusa tyytyväinen elämänsä, ei tiedä koronasta mitään, eikä maailman muistakaan huolista.

Hän toivottaa kaikille ystävilleen Hyvää ja Rauhallista Joulua, etenkin Rauhallista! 

Ruusa muistaa Majurin metkut!

Muistan kun meillä oli Janne ja Iita, sisaruskissat, jotka elivät tässä ritirinnan jopa kaksikymmenvuotiaaksi. Silloin ei ollut liikkeellä niin paljon petoja kuin nyt. Mutta he ottivat toisistaan oppia, tekivät asioita samalla tavoin, kulkivat hiirijahtiinkin peräkanaa, tietenkin Janne Iitan perässä. Ja myöhemmin perheeseen tullut Eemeli- kissakin opetettiin talon tavoille. 

Samoin ovat toimineet nämä uudetkin sisarukset, Ruusa ja Majuri. Nyt kun ei Majuria enää ole, muistaa Ruusa Majurin metkut. 

1. Että pitää käydä ensin ovellä härnäyksellä, että emäntä nousee ylös ja sitten vasta ruokakupille.

2. Että pitää istua toljottaa emännän edessä, kun se syö jotakin hyvän hajusta. Ja kas kummaa, siinä kelpaa nirsolle Ruusalle jopa oudompikin asia. Jos laitan lautaselle, ei hän syö sitä.

Tämä seuraaava tapa on sitten ihan Ruusan oma. Hän ilahtui jälleen auringosta terassilla. Ja onhan se lämmittänytkin muutaman päivän. Kissa makaa aurinkoisella tyynyllä ja kerää D-vitamiinia. Kyllä kissat tietävät!

Mutta kun se ruokakin pitää nyt viedä ulos. Ei syö sitä tuvassa, menee edestakaisin terassin ovea ja ruokakupin väliä, jotta eikö se tyhmä ihminen ymmärrä! Ruoka maistuu ulkona paljon paremmalta.
Ja sitten minun pitäisi istua siinä vieressä! Silloin kissan onni saa täyttymyksen. Vielä jos otan sen syliin, niin voi sitä elämän hyvyyttä!

Maha täysi, emännän syli ja aurinko! Ei kissa muuta tarvitse!

Ruusa toivottaa hyvää kevättä ja auringonlämpöä!

Ruusa, miksi alavatsasi on noin paljas?

Jo pari vuott sitten huomasin, että Ruusa-kissan alavatsa oli kummallisella tavalla vähäkarvainen.

Olen seurannut häntä, enkä ole koskaan nähnyt hänen näykkivän karvoja siitä. Aloin epäillä. Jos se on aina ollut tuollainen? En vain ole huomannut.

Paikassa ei näy mitään ihottumaa, ei mitään epätervettä, pienet tisut vain.

Tosin otin selvää tuollaisesta netistä. Siellä selvisi kaikenlaista, jopa sellaistakin, että Ruusalla on jonkinlainen stressi.

Tuliko Ruusalla ikävä Majuria? Vai kärsiikö Ruusa siitä, että ei voi tulla äidiksi?

Kallistuisin tuon viimeisen puolelle. Ruusa, jonka luonteessa on hoitaminen, kärsii lapsettomuudesta.

En kuitenkaan ole huomannut hänessä mitään hermostuneisuutta. Hän on aina yhtä hellä, yhtä huomaavainen, yhtä leikkisä, yhtä valpas, varovainen ja terävä. Ehkä ulosmeno on vähän muuttunut Majurin katoamisen jälkeen. Hän katselee hyvin tarkasti ympäristöä, ennen kuin menee terassilta kauemmas, sittenkin seinänvieriä pitkin. Ja vilkkaasti juoksee navetan vintille tai muihin rakennuksiin vahtimaan hiiriä. Hän on oppinut varovaiseksi.

Yritän kysyä siitä Ruusalta itseltä:

- Mistä johtuu tuo paljas paikka alavatsassa? 

- No taasko? Eikö minulla olekaan maailman kaunein vatsa? Ainahan tämä tällainen. Ei siinä mitään vikaa ole. Tai ainakaan sellaista, jonka minä ymmärtäisin, sanoo Ruusa.

- Kärsitkö sinä jostakin?

- No tiedäthän sinä, mitä teit minulle. Menetin äitiyden onnen! Sinä tiedät miksi. Mutta annan sinulle anteeksi. Voinhan hoitaa sinua ja sinä minua, sanoo Ruusa rauhallisesti.

Vai onko sittenkin Ruusan katseessa jotakin syyttävää?