Kissojen tunnistinsiru

Kaikki tietävät kuinka vaikeaa on jättää lemmikki jo yönkin yli yksin. Saati sitten kun lähtee pitemmälle matkalle. Matkoista nauttivien ei tulisi ottaa lemmikkejä ollenkaan. Joko tai.

Ei ole myöskään mukavaa työntää lemmikkejä toisten vastuulle. Siinä tapauksessa, että joku mielellään asettuu taloksi, se käy helpommin. Sittenkin huoli painaa sekä huolehtijalla että matkustavalla.

Kuitenkin olen halunnut molemmat; matkustamisen ja kissat. Eikä sen yhteen sovittaminen ole suinkaan helppoa. Matkustaminen on virkistävää ja hauskaa. Kissat ovat ihania kavereita siellä kotona. 

Siksipä olen miettinyt jo pitkään, löytyisikö kompromisseja. Yksi on se, että ottaa kissat mukaan.

Tiedän kaverin, joka kuljetti kissaansa aina mukanaan paikasta toiseen ja kissa sopeutui siihen oikein hyvin. Kissa istui ja nukkui kaikki ajomatkatkin kiltisti isäntänsä sylissä. 

Olen uskonut senkin, että koirat kiintyvät isäntäänsä, kissat asuinpaikkaansa. Näyttää olevan poikkeuksiakin. 

Tuollaisilla matkoilla on aina ongelmana se, että jos kissa karkaa tai joutuu panikkiin ja huitaisee vain matkoihinsa. Miten löytää lemmikki sen jälkeen? Olen tosin harjoituttanut kissoille noita valjaitakin pikkuhiljaa. Tosin liika on liikaa. Päätin kuitenkin ottaa kissoilleni sirun eli tunnistimen. Samalla otin heille rokotuksen ja oman passin. Se siltä varalta, että jos lähtisi siskoa katsomaan Ruotsiin.

Tälläisen kuljetuskassin hankin heille.

Se on harmaa tuettu nylonkassi kantohihnoineen, jossa on verkkoikkunat joka puolelle, päässä vetoketjulla avattava oviaukko ja laukun yläpuolella myös. Laukku on sen verran iso, että siihen mahtuvat molemmat kissat, jopa istumaan hyvin.

Tosin huomasin, kun kassia kissoineen kannoin, että onpas raskas. Raskaana vähän vaikea kuljettaa niin ettei se keikkuisi.

Tänään suljin kissat sinne ja niin lähdettiin eläinlääkärille.

Vähän hätäilin ennen matkaa sinne, sillä ensin piti löytää kissat pihalta. Ruusan löysin, mutta Majuria soittelin jo naapureihinkin. Onneksi hän tuli itse ajoissa kiltisti kotiin.

Vähän ihmeissään kissat olivat kohtelustani sulkea heidät tähän ihme läävään. Ruusan pää pyöri. Majuri alistui helpommin kohtaloonsa.

Matka sinne sujui hämmentyneen hiljaisuuden vallitessa. Sama tunnelma oli vielä eläinlääkärin vastaanotollakin. Onneksi olimme ainoat siellä olijat.

Ja kaikki vain tuollaisen sinisen mokoman passin vuoksi!

                                 

Kun kotiin päästiin, saivat kissat oikein gourmetaterian. Silmät kiinni siitä piti nauttia. Tuo Majuri muuten oli aika hauska tuolla elinlääkärin vastaanotolla. Mukisematta hän otti vastaan rokotuspiikit ja sirun (tunnistinsiru napsautettiin jonkin sortin niitillä niskalihakseen), mutta halusi lattialle tutkimaan paikkoja sen jälkeen. Huoneen kierrettyään hän hyppäsi hoitopöydälle Ruusan luo ja meni omasta halustaan kantokoriin siinä pöydällä. Hieno oivallus! Siellä olikin turvallista jo kaikkeen muuhun verrattuna.

Ruusaa en päästänyt edes lattialle. Hän parahti pistoon ja siruun, kiemurteli ja itki, niin kuin herkät naiset yleensäkin. Matkalla kotiin Ruusa ilmoitti: - Miu (=  Voisinko päästä ulos)? Kun en siihen reagoinut, hän parahti: - Miuuuu (= Minä tahdon ulos)! Pakko oli lohdutella jo, että pian ollaan kotona.

Saa nähdä, onnistunko kissojani opettamaan uudenlaiseen elämään. Eivät he ainakaan vielä ole minulle kaunaa kantaneet tai mitenkään mieltänsä osoittaneet. Kotona jatkui tavallinen kissan elämä.

Eläinlääkärin luona voi olla vihaisiakin kissoja, kuten tässä. Voi mikä työ!