Miten Ruusan kesä on mennyt?

Niinhän siinä käy, että kun kissat aikuistuvat, niin leikki jää vähemmälle. Kahvilakissoina sisarukset ovat olleet yhtä kohteliaita kuin viime kesänäkin tullen tervehtimään vieraita, mutta vähän laiskemmasti he lähtevät lasten kanssa leikkimään. Valitettavasti. Usein kissoja on peräänkuulutettu, joten olen joutunut niitä etsimään nukkumapaikoistaan ja kantamaan ne puolinukuksissa kaipaamilleen vieraille. Eivätkä he ole olleet siitä moksiskaan.

Ruusa on ahkerasti pyytänyt myyriä. Varmaan hänen pyyntireissunsa ovat laajentuneet, koska kutsumalla en saa häntä enää esiin, en edes kelloa soittamalla. Majuri on enemmänkin kotikissa ja ilmestyy heti. Ruusaa saan odotella montakin tuntia ennen kuin kuuluu tuttu 'kurnau'-tervehdys. Tosin päiväkuntia hän ei matkoillaan ole vielä viipynyt. Naapureissa kertovat, että heilläkin Ruusa pyörii.

Ruusalla on eräs hyvä seikka, jota Majurilla ei ole. Ruusalla on ehdottoman hyvä suojaväri. Häntä ei huomaa, kun hän heinikossa ja metsässä liikkuu ja usein livahtaa sisäänkin niin huomaamattomasti, että hyvä kun ei oven väliin jää. Ja hyvä, etten istu hänen päälleen, kun hän nukkuu terassityynyjen päällä. 

 

On hauska katsella Ruusan liikkeitä, varsinkin niinä aamuina, kun hän on päättänyt nukkua yönsä sisällä. Hän ei mielellään kastele käpäliään kasteisella nurmella, vaan liikkuu söpösti tassutellen noita tekemiäni kivipolkuja pitkin. Ihan kuin arvostaen sitä mitä olen tehnyt. Mielellään hän myös valitsee paikan mistä hän näkee kauas. Siksi hän tykkää, kun nostan hänet pihalla syliini. Pää pyörii joka suunnalle. Samoin hän tykkää nukkua työkaluvajan vintillä, koska sieltä näkee kauas. Siellä minne kissojen ranskalaiset portaat johtavat.  Usein sisälle tullessa hänen turkkinsa on sahajauhoissa. Siitä tiedän, että vintillä on oltu. Kun Majuri taas tykkää nukkua savusaunan lauteilla.

Eli kovastí on Ruusa itsenäistynyt, kulkee omia polkujaan, eikä kaipaa edes veljensä seuraa enää. Siltikin löydän heidät silloin tällöin nukkumasta vierekkäin. Harmittavaa on vain se, että usein kuulen hänen mouruamisensa ja kirkumisensa, kun hän tappelee ja riitelee naapurien tyttökissojen kanssa. Pari kertaa olen hänen käpälänsä haavaa voidellut ja hoitanut.

Pieni, mutta sitkeä Ruusani! Ja aina yhtä hellyttävän hoivaava!