Kissat ovat persoonia. Jokaisella kissalla on omat tapansa, mieltymyksensä, vahvuudet ja heikkoudet.
Jos Ruusa-kissa onkin ominut vuoteeni ja nukkuu yleensä jalkopäässäni tai niskan taakse käpristyneenä, ainakin samassa huoneessa, niin Majuri etsii omat huomionosoituksensa. Häntä pitää halata, kun hän tervehtii. Hänelle pitää antaa makupaloja ihmisten ruokapöydästä, koska hän ajattelee, että ne ovat herkkuja.
Ruusa viis veisaa mitä syömme.
Ja varmasti Majuri hakee omat omistushetkensä. Oitis, jos hän huomaa, että olen sohvalla levähtämässä, on hän myös vatsani päällä, minuutin pari lutkuttaa jotain vaatekulmaa ja sitten alkaa tökkimään päällään, nuolaisee ja katsoo minuun kysyvästi.
Hyvä on. Rapsuttaminen kelpaa ja hieronta selkää pitkin, mutta parasta on, jos siinä sohvan selkänojalla on se vanha vauvanharja ihan Majuria varten. Siitä hän tykkää, kellii sivulleen ja selälleen ja kaulan paljastaa, tassuja levittää. Voi kun hän haluaisi sitä vaikka kuinka.
Voiko kissa onnellisempi olla! Emännän pehmeän, lämpimän mahan päällä.
Ruusa taas ei siedä koko harjaa, ottaa heti hampaisiinsa ja antaa sille kuritusta.
