Ajattelin jo, että jätän vähemmälle tämän kissablogin. Tuntuu, että olen kissojen kaikki seikkailut ja konstit ja kirjoitellut. Mutta aina vain löytyy kissoilta uusia kujeita.
Eilen siivotessa ja mattoja tuuletellessa huomasin, että tuo kiipeilyn harrastaja Ruusa hyppeli jo aika sujuvasti palotikkaita myöten eteisen katolle. Ties kuinka monta kertaa jo tätä tietä kulkenut!
Eteisen vähän liukkaalta katolta hän hyppäsi talon matalempaan päätyrakennuksen katolle. Siellä hän kierteli aikansa ja nuuski joka paikan. - Et kyllä mene savupiippua sitten tutkimaan, huusin sille. Kauhuissani jo ajattelin Ruusan savupiippuseikkailua. No onneksi ei. Ehkä hän vielä senkin ehtii tekemään.
Ruusa katosi talon toiselle puolelle. Sieltä hän hyppäsi terassin kattoa tutkimaan. Kylläpäs hän ihasteli sieltä näköaloja!
Mutta sitten hänen jo teki mieli alas. Mutta miten, mistä?
Hän kokeili eri tahoja ja katsoi, jos tohtisi hypätä. Minä kannustin. Nuorempana hän hyppäsi jopa pienen kuusenlatvasta kerran, levitti vain kehonsa kuin liito-orava ja tuli kevyesti lumihankeen. Nyt ei se tuntunut mielekkäältä. Surkeasti hän alkoi varovaisuuttaan itkemään.
Asetin kukkataimipöydän räystään alle, jonka päälle voisi hypätä. Ei. Sitten hän tuumasi, jos läheiseen omenapuuhun uskaltaisi hypätä. Ei. Taivutin jopa oksaa, jotta hänen olisi helpompi siihen tulla. Ei.
Ei Ruusan auttanut muu kuin lähteä takaisin. Ja kas kummaa! Kyllä hän tulikin palotikkaita oikein sujuvasti alas. Vilkaisi minua ja kurnahti. - Kyllä minä nämä asiat jo osaan.
Tässä on vanha sivu, jossa tuo palotikkailla kulkeminen ei ihan niin helppoa vielä ollut. Kyllähän meitä silloin nauratti. Nyt en nauranut, vähän suu auki katsoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kertokaa kuka tykkää kissoistani ja antakaa minulle hoitovinkkejä! Olisin iloinen siitä!