Jälleen kävin pienellä matkalla, vain tunnin toista mennen tullen. Mennessä kissat olivat aivan hiljaa, nukkuivat. Olen tykännyt, että tuo laukku on ollut ihan hyvä tila heille. Istua suorassa ja vähän liikkuakin. Ja se on ollut kevyt kantaa, vaikka vähän epävakaa, kun kissat ovat sisällä.
Mutta voi mikä meteli tulomatkalla! Kissat vain olivat sillä päällä, että halusivat ulos näkemään maailmaa. Ei siinä auttanut kova sana eikä karjuminenkaan. Hermostuttaa se! Laitoin autoradion pauhaamaan oopperamusiikkia, mutta ei se auttanut. Kissatkin huusivat oopperaa. Ja sitten alkoi rappaaminen. Haistelin, että onko Ruusalla taas tullut vatsa kipeäksi. Mutta mitään hälyttävää hajua ei nenääni yltänyt.
Kissathan pian oppivat, että pelkän vetoketjun voi kynsillä saada liikkeelle ja ovi on auki! Siksipä olen vetoketjujen päät laittanut vielä tuollaisen kissahihnan lukitsijalla (mikäsennimilienee) kummastakin lenksusta kiinni. Ja epähuomiossa on käynyt kuvan osoittamallakin tavalla. Eli olenkin kiinnittänyt vain yhdestä päästä.
Senhän kissat pian huomaavat ja taas ah! Ovi auki. Ja kummallisesti on kissanpäitä alkanut näkymään kun peilistä taakse vilkaisen. Nau, on vain tervehditty ja kuljettu takaikkunalle katselemaan autoja.
Samperi!! No näin on käynyt kapealla kotitiellä, jota olen voinut hiljaa ajaa. Ja jos ovat etuistuimelle yrittäneet, olen julmasti toisella kädellä ottanut niskasta kiinni ja heivannut taakse.
Mutta entäs jos näin tapahtuu isolla tiellä?!
Nyt jo Oulusta lähtiessä katsoin tarkasti, että kummatkin vetuketjujen päät ovat kiinni.
Tällä tavalla!
Mutta mitä ihmettä?
Valtatiellä, noin 12 kilometriä ennen pientä sivutietä kuului iloinen nau! Ja ensin pienempi eli Ruusa näkyi istuvan rehvastelevan näköisenä kassin päällä! Lihavemman Majurin vähän levoton ääni kuului vielä laukusta, mutta tuokion kuluttua sekin ähelsi itsensä sieltä ulos.
Miten ihmeessä saitte vetoketjun auki?
En ollut siis uskoa silmiäni. Onneksi kissat pysyivät nyt takapenkillä, jotta sain rauhassa ajaa. Mutta eihän siitä mitään tule, jos he noin vain päättävät, että haluavat katsella vähän laajemmin maisemia. Eivät siis tottele!
Kun nyt lähemmin tutkin tuota patenttiani, huomaan että tuo nipsu on aika löysä. Jos siihen oikein kynsi osuu, onnistuu tuon aukaiseminen kissallakin. Nimenomaan, jos hän osaa käyttää kynsiään!!
Tämä ei vetele. Teidän nyt, että kissat tietävät, että he osaavat mitä vain. Ja seuraavalla matkalla käyttävät samaa temppua. Jos keksin paremman keinon, esimerkiksi köyttää solmuilla nuo vetoketjujen päät, niin kissathan eivät anna periksi. He saattavat saada nekin auki.
Loppuivatko minulla kissamatkat tähän. En halua riskeerata itseäni ja ajamista liikenteessä. Sillä eivät nuo kissat ihan rauhallisesti autossa vielä osaa olla. Syliin vähintäin pitäisi päästä tai ainakin olkapäälle katselemaan.
Huokaus!!!
Kyllä kissat osaa ja ihme kun ovat antaneet veteketjun olla tähän asti ropeloimatta.
VastaaPoistaYlläreitä sattuu.......minäkin kerran lähdin tänne maalle kahden kissan kanssa ja molemmilla oli omat boxit. Ei oltu kuin päästy moottoritien päähän kun Hugge-kissa tuli etupenkille ja siinä sitä sitten oltiin....ja ihmettelin. Ei auttanut kuin ajaa eteenpäin ja yrittää oikella kädellä hosua kissaa takapenkille. Kaikki kuitenkin lopuksi meni hyvin ja tänne pääsimme.
Hugge on kissataivaassa ollut jo melkein kymmenen vuotta eli seikkailusta on aikaa....Ihana valkoinen Hugge-poika eli melkein viisitoista vuotta ollen meidän yksi vaikeimmista kissoista, mutta kuitenkin niin ihana ja suuri persoona.