maanantai 21. marraskuuta 2016

Majuri Mallunen on ovela!

Olen seurannut noita Malluseni ovelia hommia. Tiedän ne tai luulen tietäväni, sillä lankaan menen yhä uudelleen.

Tiedän yöllä, että Majurilla on tosi hätä ulos, kun se hypähtelee vähän rääkäisten miesmäisesti vatsani päälle ja alas lattialle odottaen, että teen mitä hän tahtoo. Yleensä hän tahtoo ulos. Jos hän tahtoo ruokaa aamuyöstä, nakkaan hänet muitta mutkitta ulos. Joten sen vuoksi hän ei minua enää herättele turhaan aamuyöllä, kuin tosi hädässä.

Mutta sitten. Se ruoka! Majurihan söisi jatkuvasti. Onneksi kissat ovat suuren ajan ulkona ja toisen ajan nukkuvat, joten jokin raja syömisessäkin. Yleensä, jos olen koneella töitä tekemässä, Majuri käy naukasemassa ja tarttuu käpälällä, usein sillä kynnelläänkin jalkaani. Hän tottelee auliisti, jos tiuskasen, että nyt joutuu vähän odottamaan. Nöyrästi hän asettuu kyljelleen matolle ja odottaa silmäillen silloin tällöin touhujani. Sitten mennään yhdessä ruokakupille.

Auta armias, kun olenkin olohuoneen sohvalla istumassa ja TV:tä katsomassa. Sehän ei ole työtä, tietää kissakin sen. Tai hyvässä lykyssä röhjötän puolimakuullani sohvan päässä. Majuri tulee istumaan siihen minun eteeni ja katsoa tikottaa minua silmiä räpäyttämättä. Ja se katse ei ole lempeä syliinpyyntö. Se katse on vaativa. Mitäs emäntä vain jouten makaa!!

Kamalasti anteeksi, kun minulla ei vieläkään ole kuvankäsitte-
lijää enkä saa noita silmiä oikein. Mutta voitte kuvitella!
Yritän sanoa hänelle, että katson tämän kohdan loppuun. Kissan keltaiset silmät ja musta viiru niissä vain katsoa tikottaa. Lujasti. Poikanikin hermostui hänen vaativaan katseeseensa. No, jos hän tahtoo ulos, ei se iso mutka ole avata terassin ovi. Ja selevä! Voin noustakin siitä. Mutta en ruokaa antamaan. 

Ja sen on Majuri oppinut. Nousen, jos hän ulos pyytää, mutta en niin hevillä, jos hän ruokaa pyytää. Sehän on aina isompi mutka. Joten kun vähän kohottaudun, Majuri ottaa muutaman askeleen terassin ovea kohden. Ja aina minä unohdan hänen oveluutensa. Hän todella menee muutaman askeleen ovelle päin, katsoo, että olen noussut täyttämään hänen toiveensa. Sitten se julumettu ottaa äkkikäännöksen ja meneekin ruokakupille. Ja kun kerran olen kuitenkin noussut ylös, lähden nöyrästi antamaan ruokaa.

Siis kuka sanoo vielä, että kissat ovat tyhmiä?


Ps, Majuri on mennyt vieläkin pitemmälle. Hän todella menee ulos asti. Mutta kohta koputtaa tassullaan oven ikkunalasia. Kun päästän hänet sisään, mennään suoraan ruokakupille vaativasti silmäillen, että seuraan perässä. Ehkä hän luulee, että aina kun tulee ulkoa, hän saa ruokaa palkaksi kun tulee sisään minua tervehtimään.

4 kommenttia:

  1. Aivan ihana Majuri. Meidän kissat tekevät juuri samaa, tuijottavat herkeämättä tuolilla istujaa....hypnotisoivat :D

    VastaaPoista
  2. Hauska seurata näitä sinun ja kissojen voimainmittelöitä. Meillä toimii sama homma ja Tipi on opetellut laulamaan yöllä. Sen ääniala on hyvin moninainen, vetää viisi minuuttia ja sitten asettuu jalkojeni päälle poikittain, niin etten pääse kääntymään, ellen ensin nosta kissaa reunalle. Ei edes silmiään avaa, kun nostelen sitä, muka nukkuu niin sikeästi. On ne vain niin ihkuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nauratti. Se on todella voimainmittelöä. Voi kamala, en kestäisi tuollaista laulua. On ne kissat persoonia!

      Poista

Kertokaa kuka tykkää kissoistani ja antakaa minulle hoitovinkkejä! Olisin iloinen siitä!