Outo hyypiö hiipii pihallani

Joskus olen sen vilahdukselta nähnyt. Oudon kummajaisen näköisen olennon, harmaan, silmät vilahtavat silmissäni, sitten se livahtaa piiloon. Se on kissa, ei sen kummempaa eikä  vaarallisempaa. Yllätin se yksi kerta jopa terassilta kissojen ruokakupilta. 

Kissojen vanha härnääjä Emmahan ei ole enää näillä main. Sitä on etsitty ja odotettukin, mutta ei koko viime talvena enää tullut kotiin. Hänen tyttärensä Pipsa asuu taloa vielä ja käy myös kiusaamassa välillä Ruusaa, mutta ei sen pahempaa. 

Mutta tässä taitaa olla kollikissa, jonka kanssa ehkä Majurikin on tapellut. Kulkukissa ehkä. Vähän onnettoman näköinen. En pääse kuvaamaan sitä läheltä, mutta suorastaan maalauksellisia ovat nämä kuvat, joita olen suurennellut. 

Siis surullisen näköinen olento. Se on pitkäkarvainen, mutta osa karvoitusta lähtenyt kokonaan pois. Häntäkin on puoleksi paljas. Olisiko sairas kissa? Tai sitten se on vain itseltä repinyt noita tukkoja pois. Muistan Eemelin pahimmillaan karvanlähtöaikoihin, kun ei ehditty harjata häntä tarpeeksi, eikä hän siitä pitänytkään, joten väkisten oli kintaat kädessä kaksin käsin pidettävä häntä kiinni ja leikeltävä pahimpia karvatuppoja, jotta ne eivät tulehduttaisi ihoa. Se oli hommaa! 

Säälittää tuo kissa. Kuitenkin se voi olla ihan tavallinen kotikissa, on vain lähtenyt vähän kesälomalle seikkailemaan, kuten aikoinaan meidän Iita-kissa häipyi aina heinäkuussa. Oli kuukauden poissa joka kesä ja tuli kauhean metelin kanssa kotiin. Hänellä oli niin paljon kertomista. Emme olleet huolissamme, koska ihmiset kertoivat nähneensä Iitan hyvissä voimin. Aina hän palasi kiltisti kotiin, lihavana ja hyvä kuntoisena. Melkein sen 20 vuotta. Taisi viimeisiä kesiä olla vain kotona. 

Kissoilla on tarpeita, luonnetta ja karismaa, kaikilla omalla tavallansa.

Onpas tässä puhelias Onni-kissa!