Kamala otus tuvassa!

Vieraani kanssa säikähdimme kamalasti elokuun iltana TV:n ääressä istuessa ja verannan oven ollessa auki, kun olohuoneen tilan täytti viilettävä otus siiveniskuin.

Koska oli ilta, ajattelin heti, että se on LEPAKKO! Katselimme sen taidokasta lentoa ja tulimme siihen tulokseen, että se voi olla pääskykin. Paniikissa se lenteli ympäri huonetta, eikä löytänyt ulos. 

Yritimme sitä hätyytellä, mutta ei se löytänyt oviaukkoa.

Ruusakin puulasi siihen ja hetken kuvittelin, että otus on karannut Ruusan hampaista. Katsoimme, että Ruusa alkaa hyppimään jo pitkin seiniä, joten suljin hänet eteiseen. 

Otus lenteli keittiönkin puolelle, joka paikkaan, kun en ehtinyt ovia sulkemaan. Ja Majurikin sen huomasi. Ensimmäinen kerta, kun sallin Majurin olla tuvan pöydällä, koska sen pyöriminen siinä oli niin hauskaa, että otin kameran. Kuvista huomaan, että silmälasitkin oli tuossa vaarassa.

Majuri selvästi on kauhuissaan, kun ei oikein ymmärrä, mikä otus on ja mitä pitäisi tehdä. Loppujen lopuksi Majuri livahti verannan ovesta ulos. Ja kun lentävä otus väsyi ja räpyttely lakkasi, lähdin etsimään sitä. Ja löysin seinän viereltä katon rajasta tällaisen otuksen. SE OLI LEPAKKO.

Nyt on ongelmana se, että myöhemmin illalla otusta ei enää löytynyt mistään. Kissatkaan eivät ole sitä haistaneet. Joko se meni savupiipusta, mistä lie tullutkin. Tai sitten se lymyää päivän jossakin nokosillaan ja innostuu taas illalla lentelemään ja hakemaan ulospääsyä.

Vähän hirvittää kyllä... Mutta mitä voin tehdä?

Ps. Kerron jatkon. Ehkä joku sattuu lukemaan. Yritin seuraavana iltana tutkia joka paikan, miissä lepakko voisi olla. Sehän voi säikäyttää lennollaan taas kerran. En löytänyt. Tänä iltana, eli kolmantena iltana se löytyi. Sen löysi Ruusa. Tai minä löysin Ruusan nuuskivan innoissaan silmät mustina pannun alaluukkua. Kysyin heti, että lepakkoko siellä. Ruusa silmäs minua ja työnsi nokkaansa syvemmälle pesään, kun aukaisin luukut. Sitten kuulin kummaa sirinää. Vihaista sirinää. Lepakko oli tarrautunut alaluukkun sisäpuolelle. Ruusa ei oikein tiennyt mitä sen kanssa tehdä. Sen hampaat kalahtivat, mutta se perääntyi. Lepakko puolusti itseään. Juoksin hakemaan paksun hanskan, jolla otin lepakon kiinni ja vein sen ulos. Ruusa perässä. Pelkään, että Ruusa ehkä oli jo vahingoittanut sitä, sillä otus ei oikein päässyt kunnolla lentoon. En lähtenyt pimeään seuraamaan tilannetta.

Voi tätä raakaa maailmaa!

Ihminen pahin vihollinen kissallekin!

Kamalalta kuulostaa tuo otsikko, mutta tosi se on. Onneksi en tiedä kaikkia niitä koettelemuksia, joita kissoillakin on näin metsämökin pihapiirissä. Mutta sen tiedä, mitä itse voin aiheuttaa.

Olen joutunut jo niin monen vaarallisen tilanteen eteen, jossa esim. vikkelä ja luottavainen Ruusa on ollut päästä hengestään. Kai kissoillakin on omat enkelinsä, kuitenkin.

Yksi paha on tietenkin auto. Yleensä tööttään isosti, jos huomaan, että kissa on lähellä. Mutta muistanko aina? Eräs autoilija kertoi, että hiljensi kun näki Ruusan, joka livahti tien penkkaan, mutta yhtäkkiä se nousi sieltä ja juoksikin tien yli. Onneksi hän ajoi hiljaa. Huh. Kuinka monta kissaa onkaan joutunut auton yliajamaksi! Olen luullut, että kissani pinkovat jo kaukaa karkuun, kun auton äänen kuulevat. Kuten pieninä. Ovatkohan he tulleet liian luottavaisiksi?

Toinen paha on ovi! Ruusa on niin vikkelä ja huomaamaton, että pariinkin otteeseen se on vähällä ollut joutua oven väliin. Kyllä siinä säikähtävät sekä kissa että emäntä.

Kolmas hankala juttu on huomaamatta telkeäminen johonkin. Vinttihuoneesta olen joskus löytänyt kissojani ovea raapimassa. Onneksi olen kuullut. Ulkohuoneisiinkin he ovat joskus joutuneet. Jokin ihme vaisto sitten kolkuttaa takaraivossa, että jos kissa jäi sinne. Kahvila-aitasta olen pariin otteeseen pelastanut Majurin jäämästä sinne muutamaksi päiväksi. Olisi kissalla aika hankalaa, kun ei edes tarpeilleen pääsisi.

Neljänteen ikävään ja vaaralliseen juttuun törmäsin viikatteeni kanssa. Yleensä kun vikatoin, katson, että kissat ovat esim. sisällä. Mutta jos yhtäkkiä huomaan paikan, mikä tarttisi vähän viikatteen terää, että raapasempas tuosta, niin en muistakaan.

Kun tässä yksi päivä pellon reunaa viikatoin, niin ihan siinä edessäni heinikossa huomasin harmahtavan 'kiven'. Se ei ollutkaan kivi, vaan Ruusa, joka juuri vaani aivan hiljaa siinä myyrää. Luottavaisena minuun, eikä huomannut kamalaa viikatteen terää ollenkaan. Kyllä minulla sydän pysähtyi! Niin läheltä terä kissaa meni. Siihen loppui minun vikatoiminen siltä erää heti kerralla. Ja varmaan muistan katsoa kissojeni perään seuraavalla kertaa. 

Ja mitä muuta kamalaa ihminen ihan ymmärtämättään tai huomaamattaan voi kissoillensa tehdä! Oi joi! Kuten yleensä kasvattaja pienemmälleen...

Niin paljon huolta on niistä, joita hoidettavakseen ottaa, että sydämestä se ottaa! 

Nämä kuvat ovat Eija-serkkuni ottamia, veikeitä sellaisia! Ruusa, hopeakilpparini!

Majurin hemmotteluhetki

Kissat ovat persoonia. Jokaisella kissalla on omat tapansa, mieltymyksensä, vahvuudet ja heikkoudet.

Jos Ruusa-kissa onkin ominut vuoteeni ja nukkuu yleensä jalkopäässäni tai niskan taakse käpristyneenä, ainakin samassa huoneessa, niin Majuri etsii omat huomionosoituksensa. Häntä pitää halata, kun hän tervehtii. Hänelle pitää antaa makupaloja ihmisten ruokapöydästä, koska hän ajattelee, että ne ovat herkkuja. 

Ruusa viis veisaa mitä syömme.

Ja varmasti Majuri hakee omat omistushetkensä. Oitis, jos hän huomaa, että olen sohvalla levähtämässä, on hän myös vatsani päällä, minuutin pari lutkuttaa jotain vaatekulmaa ja sitten alkaa tökkimään päällään, nuolaisee ja katsoo minuun kysyvästi. 

Hyvä on. Rapsuttaminen kelpaa ja hieronta selkää pitkin, mutta parasta on, jos siinä sohvan selkänojalla on se vanha vauvanharja ihan Majuria varten. Siitä hän tykkää, kellii sivulleen ja selälleen ja kaulan paljastaa, tassuja levittää. Voi kun hän haluaisi sitä vaikka kuinka. 

Voiko kissa onnellisempi olla! Emännän pehmeän, lämpimän mahan päällä.

Ruusa taas ei siedä koko harjaa, ottaa heti hampaisiinsa ja antaa sille kuritusta.

Tässä opetetaan harjaamista. Hm...

Mitähän Ruusa pelkää?

Täytyy vähän jatkaa noista kissojen päivärutiineista. Sillä nimittäin huomasin Ruusan aamutouhuissa jotain outoa. Ei se ehkä ihan rutiinia olekaan, että hän haluaa tehdä minun kanssani puutarhakierrosta ihan vain huvin vuoksi. Ei.

Eilen aamulla Ruusa ei halunnut mennä ulos, vaikka komensin häntä. Hän vain kiehnäsi minun jalkojeni ympärillä, kun istuin netissä, ja naukui.

Lähdin hänen peräänsä, jos vaikka hän tahtoo ruokaa. Ei.

Lähdin hänen perässään kohti terassin ovea, joka jo olikin auki. Siitähän hän voi mennä kun haluaa. Ei.

Vaan hän kiersi minun jalkojani, katseli minua anovasti ja sanoi 'Nau'.

Sitten hoksasin. Hän tahtoi minua ulos kanssaan (sama juttu tapahtui tänä aamunakin). Niinpä lähdin, vaikka maa oli märkä ja taivas harmaa ja vähän vettäkin ripotteli. Mietin tuota Ruusan käyttäytymistä. Hän näytti olevan varuillaan, vaikka läsnäoloni ilosta hyppeli sinne tänne ja kiipeili siellä sun täällä välillä kurnahtaen. 

Tuon tuostakin Ruusa vilkuili ympärilleen ja tarkkaili. Oli olemassa ehkä syy siihen, että hän kiipeili vähän korkeimmilla paikoilla. Hän halusi nähdä laamemmalti ympärilleen. Silloin muistin myös oudon äänen, johon yksi yö heräsin. Naapurikin oli herännyt samaan ääneen. Se oli outo kiljaisun tapainen ääni, joka toistui useaan kertaan. Ihmettelimme sitä naapurin kanssa, koska emme koskaan aikaisemmin mokomaa olleet kuulleet. Tulimme siihen tulokseen, että se voisi olla kauris. Voisikohan? Kiljaiseeko ilves?

Jotakin outoa on kyllä liikkeellä, ja Ruusa sen aavistaa. Samoin Majuri, sillä hän on tullut usean yön ajaksi sisälle nukkumaan, kun yleensä hän nukkuu terassilla. Kuvassa kaksi kissaa, toinen tuollainen 'sammalkissa' joka istuu sammalsohvallani.

Jospa nämä jutut vielä selviäisi...

10 top videota kissoista!