Kadehdittavaa - siis KAJEHITTAVAA!

Kissaihmiset tietävät kuinka rauhoittava eläin kissa on kotiympyröissä. Sehän luo juuri sitä rauhaa ja kodikkuutta pelkällä olemisellaan eikä sen tarvitse toimia. 

Aina vain hymyilyttää, kun näkee kissan päiväunillaan niin rentona. Ja ärsyttää se myös! Miksi ihmeessä ihmisillä pitää olla aina vain niin paljon hommia. Jos sitä sitten tuohon kissan tilaan itsensä saakin, niin kohta on kymmenen asiaa mielessä mihin pitäisi ryhtyä.

Alpo-kissan kehtolaulu   Miksi ei sopisi Ruusallekin?

Ruotsinmaalta kotimatkalle!

Olin ylpeä pienistä karvaystävistäni! Ja vähän nolokin aliarvioidessani heidän kestävyyttään,viisauttaan ja joustavuuttaan. Niin hyvin kahden viikon mittainen matka meni kaikkinensa.

Lähtöä edellisenä yönä pidin kissat koko yön ulkona. Lämmin yö vaikka metsästämiseen heille! 

Ja taas mennään jonnekin!

Ja siitä seurasikin se, että he nukkuivat matkalaukussaan melkein koko matkan 12 tuntia. Toki käytin heitä välillä kävelyttämässä. Ruokaa he eivät paljoa huolineet. He olivat päättäneet alistua pieneen tilaansa ja jyrisevään liikenteen ääneen ja enimmäkseen nukkuivat. Tosin oli ilmakin raskas ja pilvinen, ei kuitenkaan paljoa satanut.

Loppumatkasta ja pienemmällä tiellä otin heidät pois laukusta vähän katselemaan ympärilleen. Silloin he intoutuivat taas valittelemaan: - Eikö me vieläkään olla kotona?  - Minä en jaksa enää. Jne...mutta ilman paniikkia.

Ruusa näytti jo tottuneelta matkustajalta auton takana.

- Minä en pienistä vastoinkäymisistä lannistu!

-Vaikka välillä hirvittää niin että itkettää.

Majuria kiinnosti bensa-asemat.

Matkalla yövyttiin yhdessä paikassa ja ajettiin seuraavana päivänä loppumatka kotiin. Mitähän kissat tästä tutusta pihasta tuumiikaan?

Melkein on Ruusalla häntä säkkyrällä. Majurikin luimistelee korviaan. Mutta kuinka rauhoittavaa se olikaan! Tarkasti ensin haisteltiin, kuka on kulkenut pihalla. Ruusa arasteli vähän märkää maata ja katseli ikkunasta. Sitten se ryömi minun sängyssäni peittojen alle. Majuri asettui tuttuun paikkaansa terassille vahtimaan kotipihaa. Ohhoijaa!

   

Kiitos hyvästä matkakumppanuudesta kissaystäväni!! Olihan se aikamoinen seikkailu!

Ruusalla napoleontauti

On ollut tosi hauskaa seurata kissojen vaellusta ja toimintaa heille aivan uudessa paikassa. 

Majuri asettautui huonetiloissa mieluusti lattiatasolle, pöydän tai tuolin alle, josta oli hyvät näköalat eteenpäin ja ympärille. Ruusa puolestaan on valloittanut ja kokeillut kaikki tuolit ja makuutilat, kaikki sängyt, mm. talon isännän ja emännän suuren sängyn, keskellä löhöten tietenkin.

Majurille on hyväkin isona ja leveänä asettua ihmisten jaloista turvaan jonnekin alle. Mutta Ruusa nähtävästi kärsii vähän pienuudestaan, kun hakee aina isoja ja leveitä paikkoja. Ja varsinkin KORKEITA paikkoja tämä pieni neito rakastaa. Talossa on tulleet tutuiksi kaikki kaapin ja hyllyn päällisetkin.

Ulkona eräs paikka oli tosi jännä. Molemmat kissat pääsivät tutkimaan varastosuojan vinttiä. Ruusa sinne hyppeli rappuja pitkin ensin, Majari varautuneena perässä.

Ja arvatkaa mistä Ruusan piti päästä ulos? Ovesta tietenkin, mutta sieltä yläpuolelta.

Eihan tässä muukaan auttanut. Tie alas piti löytää konstilla millä hyvänsä. Mutta saipas hetken olla iso ja korkealla!

Tässä toinen paikka missä Ruusa viihtyi hyvin, otti jopa päiväunet.

Minähän en ole mikään mitätön pikkuinen! 

Majurin kanssa tutkimusretkellä

Eräänä päivänä Ruotsinmaalla lähdin Majurin kanssa vähän kauemmas tutkimaan lähimaastoa talon ympärillä.

Majuri tuli kiltisti perässä.

Kun tulimme syvemmäs metsään, alkoi surkea itkeminen. Häntä selvästi pelotti uusi maisema ja uudet hajut. Otin hänet välillä syliin ja lohduttelin. Majuri uskalsi katsella vähän enemmän ympärille. 

Kaunistahan syksyinen metsä on. Metsän takaa avartuivat laajat pellot. Siellä taustalla jossain haukkui koira. Ehkä juuri koira olikin peloittanut Majuria. Kotona ei koirat lähistöllä hauku. Kun katselin ympärilleni kauniita sammalkiviä filmaten, asettui Majuri minua odottelemaan lehtikassaan. 

Kaunis yhtälö!

Lihavia hiiriä Ruotsinmaalla!

Suurin kissojen riemu täällä ovat varmaankin lihavat metsähiiret- ja myyrät. Niitä onkin paljon! Joten siskoni katselee tyytyväisin mielin tuota hiirijahtia, mikä varmaan on vilkkaimmillaan kaikilla tämän seudun kissoilla. Onpas tässäkin kuulunut vihaisia kiljaisujakin, kun on huomattu vieraat kissat reviireillä.

Tässä Ruusa pyydysti jo ensimmäisellä pihamatkallaan saaliin ja voi sitä riemua! Varsinkin, kun sitä katseltiin, kiitettiin ja riemuittiin mukana! Kameraotoksia tässä:

Majuri tapansa mukaan seurasi näytöstä ison kiven päältä.

Arvata voi, miten hyvältä tuntui kotiviltti ja päiväunet sen päällä.

Uusi huoli tuli eteen tuossa pyyntihomman sivussa. Entäs, jos nuo valjaat tarttuvat johonkin naulaan tai keppiin ja kissa joutuukin vangiksi? Ratkaisin tilanteen siten, että otin valjaat kaikkinensa pois kissoilta ja päästin heidät sellaisenaan seikkailemaan ympäristöön. Kuitenkin täällä naapurit jo tietävät tulostamme ja kissoistammekin. 

Eipä silti. Viikko on kulunut. Kissat oleskelevat pihamaalla kuin kotonaan, eivätkä kauas mene. Lihavia hiiriä on tuonut Majurikin näytille tuon tuosta kuten Ruusakin. 

Kissat ovat alkaneet lihoa ja komistua.

Tässä Rontti leikkii toisenlaisen hiiren kanssa. Se voi olla vain aika turhauttavaa.

Kissojen seikkailu Ruotsinmaalla 3

Se ihana pihamaa kutsui kissoja koloineen, metsineen ja hajuineen!

Kuljetin heitä ensin 'köydessä'. Arvata voi ettei se ollut mieluista kenellekään. Sitten otin köydet pois ja jätin valjaat päälle ihan sen vuoksi jos joutuvat hukkaan ja joku löytää, saa yhteyden.

Eivät he kirmanneet vapauteen hullun lailla. Eivät. Rauhallisesti haistellen he tutkivat pihamaata häntä väristen. Miten jännittävää! Tietenkin Majuri jäi portaille katsomaan miten Ruusan käy ja sitten seurasi perässä häntä vähän pörhöllään.

Huomaan, että jälleen kerran olen aliarvioinut kissojeni luonnetta ja viisautta. Voisko kissa nyt olla niin tyhmä, että lähtisi suin päin tuttujen ihmisten luota? Ei nämä ainakaan. Totta kai kissoissakin on 'kulkijoita' jotka mielellään kulkevat omia polkujaan. Olihan meilläkin Iita, joka lähti kesälomalle kulkemaan joka heinäkuu, mutta palasi aina. Turvallisuuttahan eläinkin kaipaa.

Niinpä kissat tutkivat väsyksiin saakka outoa pihamaata ja palasivat luokseni juoksujalkaa, kun kutsuin. Ja kyllä heitä väsyttikin! Onnellisena he käpristyivät nukkumaan eivätkä valjaatkaan olleet haitaksi.

Kissojen seikkailu Ruotsinmaalla 2

Matkasta selvittiin hengissä, jopa ilman vaurioita. Ei ripulointia, ei oksentamista eikä paniikkia. Eikä kukaan joutunut hukkaan. Ihme ja kumma!

Nyt emäntä jännitti seuraavana asiana perille tuloa. Miten kissat reagoivat, kun tullaan aivan uuteen huusholliin? Tosin he jo matkankin aikana olivat tottuneet siihen vähän, mutta nyt oli edessä iso talo kerroksineen ja huoneineen ja monine nurkkineen. Ja nyt viivyttäisiin vähän pitempään.

He saivat lämpimän vastaanoton! Pikkuisen hämillään olivat. Mutta tuttuja olivat halaajat.

Valjaat riisuttiin pois. Ne saivat vähän kuritusta.

Hurja tutustuminen alkoi. Huoneita kierrettiin nurkka nurkalta, alakertaa ja yläkertaan ja mihin ikinä päästiin. Ruoka maistui paljon paremmalta. Sitten tulikin väsy. Ja nukkumapaikkoja oli paljon. Ruusalla olikin tapana kokeilla kaikki talon vuoteet, sohvat ja tuolit. Majuri tyytyi olemaan niiden alla. Hänen piti nähdä laajalle, siksipä paikka olohuoneen pöydän alla oli erittäin sopiva. Siitä näki missä ihmiset liikkuivat.

Kun pahimmat unet oli nukuttu pois, alkoi seuraava vaihe. Mitä tuolla ulkona on? Voi hurja! Siellähän on mielenkiintoiset maisemat. Metsää ja jännittäviä rakennuksia ja kaikkea. Kissoille tulivat toisenlaiset toiveet.

 
Ja emännälle toisenlainen pelko. Uskaltaako päästää kissoja ulos vieraassa paikassa ilman valjaita?

Mitähän Marulle kuuluu tällä aikaa? Maru on nähtävästi saanut ystävän.

Kissojen seikkailu Ruotsinmaalla 1

Vihdoin viimein suunnistettiin pitkälle, pitkälle matkalle.

Kissat vaistosivat, että nyt tapahtuu jotakin poikkeavaa. Yksi päivä niitä ei enää päästetty ulos. Onpa kumma juttu! Aivan hätä tuli.

Autoon heidät kannettiin kuljetuskassissa. Heidän kaulaansa oli sidottu valjaat, joissa oli kissojen nimet ja tunnukset  sekä emännän puhelinnumero. Kun matkalla pysähdyttiin, oli niistä helpompi kissoja ohjailla. Samperi kun se haittasi. Ei edes autossa saanut enää kulkea kuten halusi.

Kissat huusivat vuoron perään pari tuntia. Kunnes he katsoivat sen tarpeettomaksi, hiljenivät pikku hiljaa. Tuota autuasta hiljaisuutta kesti siihen saakka, kun kuskinkin oli tarve pysähtyä ja muonittaa sekä itseä että kissoja. Ensimmäisen pysäkin ympäristö oli kamala. Autoja viiletti parkkipaikan ohi tullen mennen. Kissat niitä säikkyivät niin, ettei edes ruoka maittanut. Ne raukat oli sidottu tolppaan kiinni, ei edes likainen ympäristö kiinnostanut saatikka sitten ruoka.

En tykkää ollenkaan.

Tästä opittiin sen verran, että seuraavan pysähdyksen ajaksi käännyttiin pienelle syrjäiselle tielle ja etsittiin siitä parkkipaikkaa. Siellä kissat kylläkin innostuivat tutkimaan niin uteliaana ympäristöä, että ruoka jäi syömättä. Ei auttanut muu kuin laittaa kuivamuonaa heidän kuljetuskoriinsa, jota he kyllä sitten matkan aikana mutustelivat. Autossa jopa kissan maito maistui jo ihan hyvältä taas yhden huutamisen jälkeen.

Siis matkaan tarvitaan kaikilta matkaajilta runsaasti kärsivällisyyttä ja taukoja. Välillä meni aivan mukavasti, ihan tunteja sai kuski rauhassa ajella ja kuunnella musiikkia ja autoradiota. Kunnes taas surkea ääni kuului: -Tahdon pissalle.

Kissojen pissalaatikkoa oli takaistuimen jalkatilassa ja toimi oikeastaan ihmeen hyvin. Kun on pakko, niin kissat oppivat siihen tekemään tarpeensa autossakin.

Loppumatkalla kissat suorastaan antautuivat olotilaansa ja se matka sujui hyvin. Emäntä huokasi kyllä tosi syvään, kun matkan pää alkoi häämöttää. Kun vauhti hiljeni mutkaisella tiellä, vaistosivat kissatkin, että jotain uutta oli tapahtumassa. - Miu. Haluan nähdä ikkunasta enemmän missä ollaan!!!

Ihan pian, malttakaa vielä hetki!

Kissojen kylässä käynti

Yritän jatkaa tätä kokeilua ja kissojen opettelua toisenlaiseen elämään, matkustajaelämään. Se ei ole helppoa. Tiedän. Kaikki tavat pitäisi opettaa jo ihan pienestä. Vanha kukko ei opi laulamaan. Mutta...

Lähdimme tunnin kestävälle (meno ja sama takaisin) kyläilymatkalle kissojen kanssa. Jännitti meitä kaikkia. Majuri oli edelleen hiljaa ja alistuvainen kopassa. Oli  varmaan löytänyt vanhan lutkutuspaidan, huomasin sen kosteuden perille tultuani. Ruusa valitti tuon tuosta: -Miu.

Joten menomatka olikin ihmeen helpohko. Olin suitsuttanut ohjeen mukaisesti kissan koppaa ennen lähtöä  rauhoittavalla Feliway-aineella. Nähtävästi se auttoi.

Kylässä oli kamalasti ihmettelemistä, kun piti joka paikka tutkia. Se oli jännää!

Ruusa, kuten odotinkin, säntäsi heti tutkimaan joka paikan saunaa myöten. Ja arvatkaa vain, kun hän näki ikkunasta toisenlaisen maiseman, niin kyllä teki mieli ulos.

Ruusa-raukka kulki ikkunasta ikkunaan ja tahtoi ulos! Ovelta ovelle kulki ja tahtoi ulos! Hänen oli kauhean vaikeaa ymmärtää, että ei päässyt tutkimaan sitä kaikkea jännää mitä ikkunoista näki.

Tässä vaiheessa täytyy kertoa, että päästinkin hänet ulos. VALJAISSA! Ja arvata saattaa, että se ei ollut Ruusan mieleen ollenkaan. Hän säntäsi sinne tänne, pääsi karkuunkin kerran. Pahaksi onneksi kiipesi puuhun ja siitä hänet oli helppo saavuttaa. Tai sitten hän harasi kaikin voimin vastaan. Valitettavasti tästä ilmiöstä ei ole kuvia, sillä akku loppui kamerasta.

Ruusa on itsenäinen, erittäin terävähuomioinen nainen. Onneksi hän söi hyvin, kävi hiekkalaatikolla ja rauhoittui uuteen ympäristöönsäkin.

Majuri hitaampana ja 'pöllömpänä' hakeutui ensi töikseen takaisin koppaansa. Hitaammin hän lähti ympäristöä tutkimaan. Seurasi sitten Ruusan perässä ikkunoistakin kurkistamaan. Hän unohti siinä aivan kokonaan kauniit käytöstavat, kuten tassulla sääreen koskettamisen, kun hän haluaa jotakin, ja intoutui huutamaan ulos kuten Ruusakin. 

Majuria oli tosin helpompi valjaissa kuljettaa, melkein kuin koiraa. Ruohikosta löysi pissapaikankin ja teki tehtävänsä siivosti ja kiltisti.

Jälleen Ruusa on löytänyt suojautuvan värinsä.

Tulomatka olikin sitten  vähän hankalampi. Majuri oli tuossa vaiheessa lopettanut hämillisen olemisensa ja huomasin Ruusan kera, että heidäthän teljetään kummalliseen ahtaaseen tilaan eikä sieltä ollut pois tulemista. Jos Ruusa uikutti silloin tällöin hennolla äänellään 'miu', Majuri möläytti hyvin miehekkäästi 'mmaauu' oikein valittavalla äänellä ja aika käskevästikin. Siinä ihmetyksessä minä yritin keskittyä ajamiseen. Ei auttanut sekään, kuten lapsiin autossa, että hain heille pientä mukavaa purtavaa. Kissan purupötkyjä. He ahmivat ne hetkessä ja sama konsertti jatkui kotiin asti.

Päästin heidät pikkutiellä uloskin kopasta. Ihmeekseni sama show jatkui, rauhattomampana kuin koskaan. Kai tämäkin kauheuteen heräämisen juttu piti kestää. Luottavaisin mielin kuitenkin suunnittelen matkalle lähtöä. Sillä kun kotiin päästiin, ei minkäänlaista häiritsevää käytöstä, ei pelkoa, ei murjottamista, ei kaunaa eikä poikkeavaa käytöstä. Rakas koti ja rakas emäntä ja rakas iso piha. Saa tulla ja mennä ja emäntä on ihana kun antaa taas ruokaa ja rapsuttaa!

PS. Kyllä kissat tottuvat pieneenkin matkustamiseen. Usein nukkuvat, nyt eri kopissaan. Ja kun vierailupaikka on tullut tutuksi, kuten paikka ylhäällä, voin päästää ne vapaaksi (ollaan maaseudulla), sillä innolla he tutkivat ympäristön ja tulevat aina takaisin sisälle. Eivät lähde kauas. Emännän kavereita!

 Tällä videolla ei ole Majuri, vaikka voisi ollakin!

Kissojen tunnistinsiru

Kaikki tietävät kuinka vaikeaa on jättää lemmikki jo yönkin yli yksin. Saati sitten kun lähtee pitemmälle matkalle. Matkoista nauttivien ei tulisi ottaa lemmikkejä ollenkaan. Joko tai.

Ei ole myöskään mukavaa työntää lemmikkejä toisten vastuulle. Siinä tapauksessa, että joku mielellään asettuu taloksi, se käy helpommin. Sittenkin huoli painaa sekä huolehtijalla että matkustavalla.

Kuitenkin olen halunnut molemmat; matkustamisen ja kissat. Eikä sen yhteen sovittaminen ole suinkaan helppoa. Matkustaminen on virkistävää ja hauskaa. Kissat ovat ihania kavereita siellä kotona. 

Siksipä olen miettinyt jo pitkään, löytyisikö kompromisseja. Yksi on se, että ottaa kissat mukaan.

Tiedän kaverin, joka kuljetti kissaansa aina mukanaan paikasta toiseen ja kissa sopeutui siihen oikein hyvin. Kissa istui ja nukkui kaikki ajomatkatkin kiltisti isäntänsä sylissä. 

Olen uskonut senkin, että koirat kiintyvät isäntäänsä, kissat asuinpaikkaansa. Näyttää olevan poikkeuksiakin. 

Tuollaisilla matkoilla on aina ongelmana se, että jos kissa karkaa tai joutuu panikkiin ja huitaisee vain matkoihinsa. Miten löytää lemmikki sen jälkeen? Olen tosin harjoituttanut kissoille noita valjaitakin pikkuhiljaa. Tosin liika on liikaa. Päätin kuitenkin ottaa kissoilleni sirun eli tunnistimen. Samalla otin heille rokotuksen ja oman passin. Se siltä varalta, että jos lähtisi siskoa katsomaan Ruotsiin.

Tälläisen kuljetuskassin hankin heille.

Se on harmaa tuettu nylonkassi kantohihnoineen, jossa on verkkoikkunat joka puolelle, päässä vetoketjulla avattava oviaukko ja laukun yläpuolella myös. Laukku on sen verran iso, että siihen mahtuvat molemmat kissat, jopa istumaan hyvin.

Tosin huomasin, kun kassia kissoineen kannoin, että onpas raskas. Raskaana vähän vaikea kuljettaa niin ettei se keikkuisi.

Tänään suljin kissat sinne ja niin lähdettiin eläinlääkärille.

Vähän hätäilin ennen matkaa sinne, sillä ensin piti löytää kissat pihalta. Ruusan löysin, mutta Majuria soittelin jo naapureihinkin. Onneksi hän tuli itse ajoissa kiltisti kotiin.

Vähän ihmeissään kissat olivat kohtelustani sulkea heidät tähän ihme läävään. Ruusan pää pyöri. Majuri alistui helpommin kohtaloonsa.

Matka sinne sujui hämmentyneen hiljaisuuden vallitessa. Sama tunnelma oli vielä eläinlääkärin vastaanotollakin. Onneksi olimme ainoat siellä olijat.

Ja kaikki vain tuollaisen sinisen mokoman passin vuoksi!

                                 

Kun kotiin päästiin, saivat kissat oikein gourmetaterian. Silmät kiinni siitä piti nauttia. Tuo Majuri muuten oli aika hauska tuolla elinlääkärin vastaanotolla. Mukisematta hän otti vastaan rokotuspiikit ja sirun (tunnistinsiru napsautettiin jonkin sortin niitillä niskalihakseen), mutta halusi lattialle tutkimaan paikkoja sen jälkeen. Huoneen kierrettyään hän hyppäsi hoitopöydälle Ruusan luo ja meni omasta halustaan kantokoriin siinä pöydällä. Hieno oivallus! Siellä olikin turvallista jo kaikkeen muuhun verrattuna.

Ruusaa en päästänyt edes lattialle. Hän parahti pistoon ja siruun, kiemurteli ja itki, niin kuin herkät naiset yleensäkin. Matkalla kotiin Ruusa ilmoitti: - Miu (=  Voisinko päästä ulos)? Kun en siihen reagoinut, hän parahti: - Miuuuu (= Minä tahdon ulos)! Pakko oli lohdutella jo, että pian ollaan kotona.

Saa nähdä, onnistunko kissojani opettamaan uudenlaiseen elämään. Eivät he ainakaan vielä ole minulle kaunaa kantaneet tai mitenkään mieltänsä osoittaneet. Kotona jatkui tavallinen kissan elämä.

Eläinlääkärin luona voi olla vihaisiakin kissoja, kuten tässä. Voi mikä työ!