Kissani tulivat hyvin toimeen sen pari viikkoa, kun olin poissa, koska talossa oli kotimies. Eihän kissat tarvitse muuta kuin sen verran huomiota, että saavat ruokaa eteensä. Tosin oli niitä hellitty ja hoidettukin. Ainakin kissan harja oli sen näköinen. Hoitaja kertoi, että se olikin Majuri nyt, joka aina riensi kotimiehen luo, kun tuli kotiin. Ruusa enemmänkin pysyi poissa, pyyntiretkillään.
Siis kuvittelin tietenkin kotiin ilmaannuttuani, että kissani juoksevat heti kuin koirat kiehnäämään ja halailemaan ja naukumaan. Katin kontit! He tulivat. Hitaasti venytellen. Ruokaa! Haistelivat vähän kummissaan, mutta hyväksyivät. Ja lähtivät omille teilleen. Hyvä etteivät takajalkoja puistelleet.
Vasta illemmalla kun kastelin kukkia, tuli Majuri katsellen minua pitkään. Yhtäkkiä hän teki spurttia edestakaisin juosten nurmella kamalaa kyytiä kuin jotakin riemua näytellen. Sitten hän tuli kehräten hieromaan jalkojani hameen alle. - Nytkös sinä vasta oivallit, että vanha emäntähän se on tässä? tuumasin.
Siis on hyvä, että kissat tottuvat erilaisiin ihmisiin, eivätkä ole arkoja. Ovathan he kahvilakissoja!
Ja nähtävästi ilveksenpelätin on toiminut, sillä ilvestä ei ole näkynyt, eivätkä kissat ole antaneet sellaista informaatiota. Tosin eräässä naapuritalon lähettyvillä se on nähty!
