lauantai 22. huhtikuuta 2017

Kissatarinoita

Lainasin pienen kissakirjan, Pirkko Tuominen, Kaikki elämäni kissat,

Se oli hyvin hauskaa ja opettavaista luettavaa. Kiitos siitä! Pirkon elämässä oli tähän saakka ehtinyt olla seitsemän eri kissaa eri aikakausina. Kyllä tämä perhe oli tehnyt paljon töitä kissojen onnellisuuden eteen, ihailla täytyi.


Aloin itsekin muistelemaan elämäni kissoja. Ne ovat kaikki olleet ihan tavallisia sekarotusia maatiaiskissoja, mutta hyvin persoonallisia.

Pipsa: Muistelen, että juuri äiti kaipasi kissaa, joka hänen kotonaan aina oli navettakissana ollut. Joten jo minun ollessa 3-vuotias ja perheen muutettua omaan taloon, hankittiin Pipsa. Muistan hänet hyvinkin. Pipsa oli kiltti tyttökissa, mutta jotakin perin kummallista hänessä oli. Hän ei koskaan tehnyt pentuja. Äiti sanoikin, että kumma kissa, kun ei pojista välitä. Eräs harmin paikkakin oli. Pipsa oli aivan hulluna pikkusiskoni tutteihin. Äiti alkoi ihmetellä, mihin tutti toinen toisensa perään katoaa ja ehkä syytteli jo minuakin. Sitten huomattiin, että Pipsa vahti vauvaa. Heti kun tutti tipahti vauvan suusta, tempasi Pipsa sen hampaisiinsa ja kiikutti sen jonnekin sängyn alle, usein uloskin, kun huomasi, ettei hänen kolttosistaan oikein tykätty. Siellä hän sitten purra vätkytti tutin tuhannennuusaksi. Sitten Pipsa häipyi. Isä sanoi, että kissa on lähtenyt Amerikkaan. Asia, jonka kerroin totisesta, surullisesta naamasta sitten 1-luokan tunnilla. En ymmärtänyt, miksi minulle naurettiin.

Tassu: Tassu oli alunperin naapurin kissa, iso komea harmaaraidallinen tyttökissa. Kun hänen oma väki muutti talosta pois ja kissa jäi, hän varmaan katseli muutaman päivän, mistä löytäisi uuden kodin. Meitä hän alkoi hellitellä, vahtailla ja naukui säälittävästi. Niin me otimme hänet. Ihana kissa. Tykkäsimme kovasti hänestä. Hyvin itsetietoinen ja hellä. Hän ajoi kaikki kulkurikoirat pihaltamme pois oikein äkäsesti. Vain yhden ison koiran Tassu hyväksyi. Muistan, kun he istuivat vastakkain toisiaan katsellen aivan rauhassa. Koira haukahti ja kissa naukahti. Sitä jatkui vaikka kuinka pitkään aivan kuin he olisivat kuulumisia toisilleen kertoneet. Tassu sai pentuja. Valitettavasti pian sen jälkeen isä kertoi, että kissat olivat saaneet kissaruttotartunnan. Muistelen, että isä heidät kaikki lopetti. Se oli kamalan surullista. Silloin ei maalla tullut mieleenkään lähteä rokotuttamaan kissoja.

Muru: Kun asuimme kaupungissa, kärnäsimme kauan kissaa, kunnes äiti suostui. Ihana, suloinen mustavalkoinen kissanpentu! Pienessä kaupungissa kissatkin totutettiin pikkuhiljaa ulos. Muru oli riemuissaan. Mutta yksi päivä emme löytäneet häntä mistään. Kyselimme naapurista ja etsimme lähitienoot, mutta emme löytäneet. Kunnes eräs mummiiriu kiikutti sylissään meille Murua. Hän oli kuullut, että etsimme kissaa. Muutaman päivän päästä Muru jälleen katosi. Muistelen että sama mummu toi kissan takaisin. Muru oli nähtävästi kulkuriluontoinen eikä viihtynyt kotona. Joten kun hän viimeisen kerran lähti, emme enää löytäneet häntä. Äiti lohdutti meitä sanoen, että Muru halusi olla vapaa ja kulkea.

Prinssi: Prinssi oli tämän talon ensimmäinen kissa ukkokultani toisessa perheessä. Prinssi oli täysin musta. Hän sai itse valita nimensä. Laitoimme laput ympyrään. Niihin olimme kirjoittaneet nimiehdotuksia. Sitten laitoimme kissan keskelle. Vähän aikaa siinä ihmeteltäessä hän lähti astumaan yhden lapun päälle. Siinä luki Prinssi. Prinssi hän olikin, ylhäisä ja ylpeä ja nukkui aina mieheni vieressä. Sitten tuli perheeseen pieni vauva. Siitä ei Prinssi pitänyt. Hän alkoi viipyä pitempään ulkona ja kulki nokka pystyssä vauvan ohi. Kerran, kun olin ulkoiluttamassa poikaani vaunussa, tuli Prinssi naukuen takaa. Yhtäkkiä hän tarttui hampaillani nilkkaani, ei suorastaan purrut, mutta outo temppu häneltä. Olin hänelle vihainen. Hän katsoi minua hetken ja lähti häntä vähän viuhottaen kävelemään pois tietä pitkin. Sinne hän häipyi eikä koskaan tullut takaisin.


Iita ja Janne: Kärsimme kovasti talossa liikkuneista hiiristä. Ne rapistelivat öisin ja päivisinkin säikäyttivät ilmestymisillään. Hiirenkakkoja löytyi sieltä täältä. Sain jonkinlaisen vatsataudinkin, johon lääkäri tuumasi, että olisiko hyvä kirjoittaa reseptiin hankkia kissa taloon. Naapurissa olikin kissanpentuja, joista kaksi tuli sitten meille, mustavalkoiset tyttö- ja poikakissa, jotka leikkasimme. Talossa oli ennen asunut Iita- ja Janne-nimiset ihmiset, joten nimitimme kissat heidän mukaan. Tosi mukavia ja hyväluontoisia kissoja! Sisarukset olivat hyvin sopuisia, nukkuivat yhdessä ja pesivät toisiaan, lähtivät jopa yhdessä myyräjahtiin. Oli mukava katsella kun he perävilkkaa menivät pellolla, Iita edellä ja nöyrempi Janne perässä. Näistä kissoista tulisi pitkä tarinakirja. Janne eli 18-vuotiaaksi, mutta kärsi huonosta sydämestä, joten hän sai armonpiikin. Näin tehtiin Iitallekin, vaikka hän eli yli 20-vuotiaaksi.

Eemeli: Tämän kissan otimme oikeastaan Iitalle ja Jannelle kaveriksi muutaman vuoden päästä. Kissa sai nimensä Iitan ja Jannen vanhan talon renkipojasta, jonka nimi oli Eemeli. Paitsi, että Eemeli näytti jo ensimmäisestä päivästä isäntäotteet ja ajoi vanhat kissat ulos. Oli oikea isäntärenki! Koska Eemelillä oli varmaankin norjalaisen metsäkissan rotua pitkine karvoineen ja voimakkaine tassuiheen, kaksi vanhempaa kissaa luulivat, että Eemeli oli aina vihainen lamppuharjahäntineen, eivätkä koskaan oikein ystävystyneet. Tosin he sietivät toisiaan, saattoivat nukkua samassa sängyssäkin. Janne kuitenkin opetti Eemelin talon tavoille ja oli säyseämpi uutta tulokasta kohtaan. Iita ei koskaan hyväksynyt Eemeliä, joka kiusasi usein häntä.  Oli siinä kissanelämää! Eemeliin ihastuivat kaikki. Hän oli kaunis kissa, mustavalkoinen, vähän oranssiakin, joten naapurin mummu sanoi heti hänet viisaaksi kissaksi. Jos uroskissassa on kolmea eri väriä, se on kuulemma harvinaista. Eemeli oli viisas ja valpas. Hänkin eli pitkään, 17-vuotiaaksi asti. Ja arvata saattaa, että hiiriä ei koommin talossa näkynyt.

Ikävä on kaikkia näitä ihmeellisiä, uskollisia ystäviä! Vaikka metsän ympäröimässä talossamme on useita vaaroja; huuhkaja, ilves, susi ja autokin, niin kissat oppivat selviytymään, kun ympärillä on mukavia ja luotettavia ihmisiä. Nämä kolme kissaa jätimme naapurien ruokittaviksi usein parikin viikkoa ulos yksikseen kesäisin ja kaikki sujui hyvin. Vanha talo ja piharakennukset toivat suojaa ja piilopaikkoja kissoille. Ja he luottivat aina siihen, että isäntäväki tulee kyllä takaisin. Portailla istuivat jo odottamassa heti kun kuulivat tutun auton äänen. Rakastimme toisiamme ja rakastimme kaikki tätä kotipaikkaa.



Ruusa ja Majuri: Nämä kissat otin kaveriksi itselleni, mutta myös hiirijahtiin. Talo oli neljän vuoden ajan ilman kissaa, mutta sain tarpeekseni röyhkeistä myyristä, jotka tekivät siemenvarastoja milloin kenkiin, milloin tyynyn alle. Ja kerran juoksi myyrä pitkin kuvettani sängyssänikin. Tämä talo on otollinen näille jyrsijöille, koska vieressä on laajat metsät ja pellot. Kiitos taas Ruusalle ja Majurille! Heidän jälkeen ei hiiristä tai myyristä ole ollut jälkeäkään. Nyt voi ajatella niin, että jos nämäkin kissat elävät lähelle 20- vuotiaaksi, pitää minunkin elää vielä aika kauan.

3 kommenttia:

  1. Ihanan iloisia ja surullisia tarinoita kissoista!

    VastaaPoista
  2. Hienot muistelot kissoistasi. Itsellänikin on aina ollut muutama kissa, Niin kissa, kana, kuin mikä eläin tahansa on yksilö ja omanluonteisensa. Olisi vaikea kuvitella elää ilman jonkinlaista kotieläintä, kun niitä on aina ollut. Luin suurella mielenkiinnolla tarinasi. Kiitos :-)

    VastaaPoista

Kertokaa kuka tykkää kissoistani ja antakaa minulle hoitovinkkejä! Olisin iloinen siitä!